Myllykammarissa ukoilla riitti juttua vielä Lehdosta. Hän oli kova mies niittämään. Viikatteessa oli kuulemma sellainen terä, joka ei tylsynyt, vaikka niitti kuinka pitkään tahansa. Tavallisia teriä sai hioa tämän tästä. Viikatteensa terävyydellä Arvo kiusasikin muita niittomiehiä.
Ukoista joku tiesi kertoa arvosta päivämiehenä kartanossa. Renkipirtissä, kartanon pihapiirissä, oli tapana laittaa ruokatunnilla maailmaa paikoilleen. Lehdon Arvo esitti usein pääosaa, oli nimittäin tullut kuuluisaksi peräpäänsä paukuista. Kerran kun kauhea paukku lähti, kartanon isäntä sattui kävelemään renkituvan ohi. Isäntä arvasi mistä on kyse. Hän poikkesi sisään kysyen: kukas täällä paukuttelee. Ukot katsoivat toisiaan, eikä kukaan sanonut mitään. Tähän isäntä: taisi olla Lehdon Arvo, ampukaas vielä, annan hehdon rukiita, eikö ole hyvä palkinto. – Ei paukuta enää, vaikka isäntä antaisi kaksi hehtoa, tuumasi Lehto. – Se on jämpti nyt, luulin hajoavani koko mies, hän jatkoi. – Eipä siltä, kyllä rukiit tulisivat hyvään tarpeeseen kun on noita suita syömässä.
Ammuskelu jäi ainakin sillä kertaa siihen. Sen verran asiasta vielä puhuttiin, ettei Arvon paukuttelu mikään ihme ollut. Kaikupohjaa oli, kun vatsankumpua oli tullut kasvatettua.
