Kirjailijan ammatti on kummallinen. Teet työtäsi yksin, mutta jälkesi paljastavat sinut. Kirjoitat niin tai näin, se tulkitaan milloin hyökkäykseksi milloin vaikenemiseksi.
Toisille olet aikakautesi tulkki, toisille viinaan menevä aina äänessä oleva vanha pieru. Poikkeava olet varmasti, vaikka rakastaisit tavallisuutta. Sinua kadehditaan, mutta sinuun myös samaistutaan. Liikkuessasi saat harvoin olla yksin.
On hyvä, että vasenkätiset kirjailijat Siri Kolu, Antti Holma, Matti Rönkä ja Kjell Westö kohtaisivat lauantaina toisensa juuri Viialassa. Monet kolhut kokenut paikkakunta yrittää pysyä kasassa tässä raskaassa ajassa. 1918 vietiin kuularuisku rautatieaseman katolle varmistamaan järjestystä. Mites on nyt?
Viialan oma poika, toimittaja Arto Nyberg lietsoi kirjallisuuskeskustelun, josta on eväiksi pitkäksi aikaa. Taitava mies sai toiset taitavat avautumaan. Tai tarvitsiko edes paljon yrittää. Punatukkainen, sukupuolisesti poikkeava, ruotsinkielinen ja kokolihaa syövä heteromies puhuivat muutenkin, mutta eivät lämpimikseen.
Kirjan vuoden tapahtuma lauantaina Vasenkätisten Vestivaaleilla Viialan torilla oli melkoinen.
Ja totta, vasenkätisyys vaikuttaa kirjoittamiseen.
– Tiedän olevan erilainen. Vino perspektiivi maailmaan on se, mistä minun oma kirjailijantyöni lähtee. Olen aina rakastanut vähän vinoja ihmisiä, sellaisia joilla on erittäin vinoutunut huumorintaju, vino elämänasenne, vino pilke silmäkulmassa, sanoo Siri Kolu.
– Minulle on sanottu, että suomalaiseksi mieheksi kirjoitan hyvin tunteenomaisesti. Kollega sanoi, että kirjoitan kuin nainen, minkä otan nyt kohteliaisuutena, jatkaa Kjell Westö.
– Minustahan on tullut vasuri, sivari ja hinttari, eli täydellinen epäonnistuminen suomalaisena miehenä – vasenkätisyyden lisäksi. Se on siirtynyt kyllä kirjallisuuteenkin, epäonnistumisena, mietti Antti Holma.
– Ehjä ihminen ei ole kiinnostava, vaan ihmisessä on kiinnostavaa joku roso tai poikkeavuus. Se, että sua tönitään koulun pihalla, on merkki siitä, että sinut tunnistetaan. Menestyksestä olisi paljon vaikeampi kirjoittaa, sanoo Matti Rönkä.
Taisteluako odotellessa?
Arto Nyberg sanoo kirjailijoiden olevan aikansa tulkkeja, vaikka kirjoittaisivat historiasta tai ”vain” lapsille. Kjell Westön Kangastus 1938 -kirjassa kerrotaan ajasta, jolloin asenteet juutalaisia kohtaan kovenivat, sodan uhka oli ilmassa ja osa suomalaisista ihaili Saksaa.
Nyberg kysyikin panelisteilta, mikä tilanne on nyt, kun väistämättä tulee mieleen ajatuksia, kun katselee itärajan taakse tai kun lukee kansanedustajan taisteluhuutoja netistä.
Matti Röngän, jonka suuri yleisö tuntee Yleisradion toimittajana ja uutisankkurina, kysymys sai pillastumaan, mutta ei kysyjälle.
– Joko luottaa siihen, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä tai sitten ajattelee, että ihmiset ovat pahoja. Jos ihmiset ovat pahoja, meillä ei ole mitään toivoa.
Pahantahtoisuus on häkellyttävää
Tästä Rönkä saa ”naiivina” miehenä lopputulokseksi, että ainoa toivo on siinä, että ihmiset ovat hyviä. Totuus on kuitenkin toisenlainen.
– Kun tekee julkista työtä, ja joutuu osallistumaan keskusteluihin ja on mukana sosiaalisessa mediassa, niin en ymmärrä sitä julkeutta ja hävyttömyyttä, ilkeyttä, pahantahtoisuutta, mikä ihan fiksuissa ihmisissä on.
Esimerkiksi toimittajista tehdään Röngän mielestä osapuolia.
– Epäillään, että meillä on joku salaliitto, joku paha tahto. Kun itse on tässä totuusbisneksessä vakavasti mukana, niin se on sama kuin sanoisit maanviljelijälle, että lorautat eritettä maitotonkkaan. Hirveä fundamentteihin menevä loukkaus. Pahantahtoisuus on häkellyttävää.
Hyvään tahtoon ei enää uskota
Matti Röngän parahdus vei Kjell Westön lähes sanattomaksi. Hän sanoo kirjoittaneensa Kangastus 1938 -kirjan vuosina 2011-2012 sillä hämärällä aavistuksella, että ilmassa on jotakin huolestuttavaa.
– Aavistus oli hyvin epämääräinen. Kirja ilmestyi syksyllä 2013, ja minun on surukseni sanottava, että kaikki on vain pahentunut. Aavistukset eivät ole enää epämääräisiä, vaan niitä tulee joka suunnasta. Se on huolestuttavaa.
Jokainen ihminen joutuu elämässään Westön mukaan törmäämään kuitenkin pahuuteen.
– Ihmiset eivät enää jaksa uskoa toisten hyvyyteen ja hyvään tahtoon.
Matkustaessaan keväällä ystäviensä luona Pohjoismaissa Westö huomasi asenteiden toisiin kulttuureihin ja uskontoihin jo muuttuneen.
– Minua huolestuttaa tämä vaivihkainen siirtyminen. Tämä on suomalainen ilmiö, mutta samalla hyvin eurooppalainen ilmiö.
Aina ihmisoikeuksien puolella
Siri Kolun Suomea, josta hän on ollut ylpeä, on murrettu pala palalta.
– Olen upseerin tytär ja elänyt maailmassa, jossa Suomi on ollut solidaarinen kansa. Suomi on maksanut omat sotavelkansa. Olemme tehneet paljon yhdessä. Olemme luoneet kirjallisuuden ja kulttuurin, nousseet omille jaloillemme melko synkän sotatantereen seasta.
Yhtäkkiä solidaarinen Suomi onkin muuttunut.
– Solidaarisuus tarkoittaakin sitä, että meillä ei olekaan varaa antaa omastamme. Jokainen pitää omasta pussistaan kiinni. En tarkoita yksityisiä ihmisiä, vaan keskustelua jossa sitä käydään. Nostetaan ihmisryhmä toisensa jälkeen keskusteluun. Jos puhutaan maahanmuuttajista, niin joku kysyy, miksi ei kukaan puhu vanhuksista.
– Onko yhden hyvä toiselta pois? miettii Kolu.
Kirjailijana Siri Kolu ilmoittaa olevansa tässä ajassa ihmisoikeuksien puolella. Häneltä ilmestyy lukuvuoden alkaessa aapinen, joka kirjoitettiin kaksi vuotta sitten. Kirjailija puhuu siinä ystävyydestä. Saa nähdä millainen on vastaanotto.
Sanat muuttuvat merkilliseksi
Antti Holma huomaa keskustelun muun muassa sosiaalisessa mediassa muuttuneen vihaksi. Sanat saavat merkillisiä painotuksia.
– Fasismi, rasismi ja punavihreys, oikeisto ja vasemmisto eivät olekaan enää yhtä selkeitä kuin Kari Suomalaisen pilapiirroksissa. Tällaista Suomea ei enää ole olemassa.
Huumorikin on muuttumassa?
– Uskon vilpittömästi siihen, että karikatyyreillä on paikkansa tässäkin maailmassa. Pilapiirrokset ja komedia lihallistavat asenteita ja muutoksia. Nauru on asia, joka pääsee ihmisen ihon alle. Jos voimme nauraa yhdessä jollekin asialle, on se käsiteltävissä, sanoo mies Putous-sarjasta.
Komediankin on Holman mukaan osallistuttava keskusteluun.
– Banaaninkuoriin kompastelu voi olla hauskaa, mutta uskon ihmisten odottavan muutakin.
Paneelikeskustelijoiden visiot saavat mietteliääksi. Ihmisrodun olemassaolo perustuu aina myös toivolle ja tässä tapauksessa toivoisi, että arvon kirjailijat ovat väärässä.
