Makasin vihreällä nurmella ja katselin yläpuolellani kiitäviä pilviä. Lähes jokainen pilvi muistutti jotakin. Näin ainakin possun, kukkasen ja hevosen. Hevosen tosiaankin, sillä mummulani suomenhevonen Tuija oli astellut viereeni ihmettelemään touhujani. Pelkäsin tuota hevosta ja hypähdin makuulta ylös ja suuntasin pikaisesti sisälle. Vielä nykyisinkin nautin siitä, että voin loikoilla kesältä tuoksuvalla nurmella auringonpaisteessa ja katsella kauniita pilviä.
Kesäisin mummulassani poimin metsämansikoita ja mesimarjoja pellonlaitamilta ja ojien varsilta. Vietimme suuren osan kesälomastamme tuolla äitini kotitilalla. Navetassa oli muutama lehmä ja joskus oli possuja ja lampaitakin sekä pässi. Äitini kävi aamuisin enoni kanssa navetassa lypsyllä, minä en kuitenkaan koskaan päässyt lypsämään. Lehmät ajettiin joka päivä laitumelle ja se oli meidän lasten tehtävä. Pelkäsin myös lehmiä, koska yksi niistä, Omena nimeltään, oli aika hurja tapaus.
Kerran olin mustikkametsässä serkkuni kanssa ja olimme kertoneet, mihin hakaan menemme. Taata kuitenkin unohti asian ja päästi lehmät samaan hakaan kanssamme. Siitä alkoi ikimuistoinen pakomatkamme pois Omenan tieltä. Juoksimme ja serkkuni puntti jäi piikkilanka-aitaan kiinni sitä ylittäessämme. Kahlasimme viljapellon poikki tielle ja sieltä sitten takaisin mummulaan. Siinä lensi mäelle mustikkammekin ja kyllä meitä harmitti.
Taatani opetti minut marjametsälle. Hyttysten kiusatessa meitä, hän sytytti tupakan ja itikat pysyivät hetken etäämmällä. Olin myös vihdanteko-opissa. Istuimme talon rappusilla ja teimme monen monta vihtaa. Jäiden haussa sain olla mukana maitokärryissä, kunhan lauleskelin samalla Peppi Pitkätossua. Olen aina ollut kova lauleskelemaan ja tuolloin lauloin yläkerran ikkunasta, niin että piha raikui. Lauloin Mä mistä löytäisin sen laulun…
Taatani oli pitäjän paras sahdin tekijä. Muistan makean maltaan tuoksun, kun katselin taatan työskentelyä. Aikuiset saivat sahtia heinäpellolle mukaansa, mutta me lapset saimme maistaa vain tippukaljaa. Myllyllekin pääsin taatani mukana – siellä tuntui viljan ja jauhojen tuoksu. Ajoimme sinne hevoskärryillä. Heinäpellolla sain olla tappilikkana, mutta traktoria en päässyt ajamaan enkä ohjastamaan heinäkuormaa, sillä ne olivat miesten töitä taatani mielestä. Minun piti hoitaa pikkuveljeäni, koska se sopi paljon paremmin tytölle. Myös perunoiden kuoriminen mummuni kanssa, kuului minun töihini. Se oli oikeata perunateatteria, sillä perunoita kuorittiin paljon, jotta koko talkooväki saataisiin ruokittua.
Mummuni teki todella maistuvaa hiivaleipää. Muistan vieläkin tuon ihanan tuoksun, kun leivät otettin uunista jäähtymään penkeille liinojen alle. Tuore hiivaleipä ja hiukan voita päälle, siinä on yksi maailman parhaista makuelämyksistä.
Muistoja on mummulasta paljon. Enoni, joka poistui keskuudestamme viime kesänä, asui tuolla tilalla elämänsä loppuun asti. Raholan tila on elämäni tärkeimpiä paikkoja. Muistot ja opit ovat ohjanneet minua elämäni varrella paljon. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut elää tuollaista lapsuutta.
Jaana Hänninen
