Äitiyden käsite on voimakkaassa muutoksessa. Voimakkaasti sanottu, mutta näin se on. On paikallaan perustella. Suomessa on menossa ennen näkemätön muuttoliike. Samaan aikaan yhteiskulttuuri murtuu ja esimerkiksi tasavallan julkisten rakenteiden, evankelisluterilaisen kirkon ja kuntien toimintatavat muuttuvat peruuttamattomasti toisenlaisiksi, joten vaikuttaahan se äitiyteenkin. Saattaapa tässä myllerryksessä tapahtua niinkin, että äitiyttä – äidiksi haluamista tai äitinä olemista – ei enää pidetä naiselle itsestään selväksi kuuluvana. Ja entäpä jos kahdella rekisteröidyssä parisuhteessa, kohta avioliitossa olevalla, miehellä on yhteinen lapsi.
Murros on siis arkea.
Kuten tästä huomaamme, äitiyttä ei voida lähestyä enää pelkästään yhtenäiskulttuurisin sanahelinöin, vaikka niin haluaisimmekin tehdä. Yhtenäiskulttuuri äitienpäivineen, tasavallan presidentin myöntämine kunniamerkkeineen ja perinteistä äitiyttä korostavine juhlineen on toki olemassa, mutta vain omassa osassaan. Äiti saakoon juhlansa niin kauan kuin joku haluaa juhlat järjestää. Tässä suhteessa Suomi muuttuu onneksi kovin hitaasti.
Sen voisimme ainakin jo hyväksyä, että äitiyden onnistumista ei verrattaisi lapsien lukumäärään.
Äiti on tänään jos koska kansalainen siinä missä muutkin. Ketä nyt oikeastaan onnittelemme, kun monenlaisin traditioin häntä sunnuntaina muistamme. Löytyykö sieltä uraohjus, jolle lapset ovat vain vaihe elämässä ja mies tuttu kaveri, arjen jakaja. Löytyykö sieltä pätkätyöläinen, joka odottaa kännykän kanssa kutsua töihin, jonka nollatuntisopimus mahdollistaa.
Tai onko äiti se kaksi tai kolme lasta tehnyt matroona, joka äitiyslomiensa lisäksi on käyttänyt kaikki mahdolliset hoitovapaansa lastensa kanssa hiekkalaatikon laidalla. Varmasti sieltä löytyy myös yksinhuoltaja, joka toisinaan saa olla isä sekä äiti. Joku äiti vielä väittää olevansa normaali äiti, joka elää perheessä, missä kotityöt on jaettu, molemmat puolisot ymmärtävät toisiaan ja lapset ovat elämän suola.
Yhtenäistä kuvaa äitiydestä ei enää ole. Kuva on tänään hyvin rosoinen ja sitä sumentavat entisestään yhteiskunnassamme käynnissä olevat ja vielä edessä olevat muutokset. Äskeisten eduskuntavaalien keskusteluissa puhuttiin paljon subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Tämä oikeus tarkoittaa sitä, että äitiyslomalla pientä lasta hoitava voi viedä toisen lapsensa päivähoitoon. Oikeus on hyvinvointivaltion luomus, jonka kanssa kunnat kipuilevat.
Tässä talouskurimuksessa pohdimme myös aivan oikeutetusti päivähoitoryhmien ja koululuokkien kokoa. Koulu on ottanut äideiltä ja perheiltä hivuttaen kasvatusvastuuta tarjoten yhtä parempia palveluja, mutta onko tähän jatkossa varaa. Entä onko meillä jatkossa varaa pitää pitkin hoitovapain koulutetut äidit työelämän ulkopuolella. Työnsä päättävä hallitus yritti jakaa tätä oikeutta tunnetuin seurauksin.
Muutos ja murros ovat aina myös mahdollisuuksia. Rakenteita pitää aina uskaltaa tarkastella kriittisestikin, olivatpa ne kuinka toimivia hyvänsä. Mitä aikaisemmin tällaista tarkastelua tehdään, sitä vältymme puhumasta rahasta. Jos toimimme hyvän sään aikana, vältämme myös tarvittavien muutoksien päätymisen eturistiriidoiksi, jotka kärjistyessään eivät koskaan johda toivottuun lopputulokseen.
Tässä haastavassa ajassa äidit ovat persoonalliset juhlansa ansainneet. Onnea!
