Birgit Elise Lönnroth, sittemmin Pirkko Arola, syntyi 28. kesäkuuta 1908 Laukaassa. Suku oli ruotsinkielistä, isoisä oli maanviljelijä-kalastaja Kemiöstä. Arolan äiti Augusta (o.s. Nylund) oli kotoisin Helsingin maalaiskunnan Keimolasta.
Nikanor ja Augusta Lönnrothin seitsenhenkinen perhe asui usealla paikkakunnalla, muun muassa Orimattilassa, missä isä Nikanor Lönnroth toimi kauppaneuvos Johannes Askolinin omistaman Kankaan kartanon tilanhoitajana. Vanhemmat puhuivat keskenään ruotsia, lapset kävivät suomenkielistä koulua ja Birgitin nimi alkoi kuin luonnostaan muuttua Pirkoksi.
Joulukuussa 1975 esitetyssä Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa Pirkko Arola kertoo tottuneensa kotona kovaan työntekoon.
– Kuri oli kova, pienestäkin rikkeestä rankaistiin, ja työtä meidät kasvatettiin tekemään. Se oli kaikkein tärkein tekijä, seuraavaksi tottelevaisuus. Olen ollut kaikissa maataloustöissä. Pienempänä oltiin turnipsipellolla, oppikouluikäisenä tehtiin kesällä töitä aamuseitsemästä iltaseitsemään, välissä oli puolentoista tunnin ruokatunti.
Pirkko Arolan koulunkäynti päättyi keskikouluun, ja hän lähti Helsinkiin pankkiin töihin.
Helsingissä hän tutustui agronomi Väinö Artturi (Atte) Arolaan, jonka kanssa solmi avioliiton vuonna 1933.
Atte Arolan (27.4.1893–16.3.1964) isovanhemmat olivat Kustaa Adolf Juhonpoika Kaakko, joka tuli silloisen Grönkullan isännäksi vuonna 1864, sekä hänen vaimonsa Maria Karlsdotter. Atte Arolan isä oli rusthollari Kalle Kustaa Kustaanpoika Grönkulla, joka otti nimekseen Arola, ja äiti oli Wilhelmiina Juhontytär Wanhakartano. Atte Arolan sisarukset olivat Kalle Johannes Kallenpoika ja Elli Vilhelmiina Kallentytär.
Atte Arola omisti Arolan kartanoa ensin kymmenen vuotta yhdessä Elli-sisarensa kanssa ja tuli sen isännäksi vuonna 1929.
Hän oli aikaisemmin toiminut valtion Alfred Kordelinin kuolinpesältä ostaman Jokioisten kartanon tilanhoitajana ja sitten kartanon toimitusjohtajana 1926–1931.
Arola ei kuitenkaan heti muuttanut Arolan kartanoon asumaan, vaan töitä siellä johti palkattu tilanhoitaja.
Perhe asui Helsingissä, missä syntyivät lapset Pirkko Irmeli vuonna 1934 ja Markku vuonna 1938.
Maalaisliittoa edustanut Atte Arola toimi kauppa- ja teollisuusministerinä Toivo Kivimäen hallituksessa vuonna 1936 ja kansanhuoltoministerinä Jukka Rangellin hallituksessa vuosina 1941–1942. Hän oli Kansaneläkelaitoksen hallituksessa sen perustamisesta lähtien (1937–1944) ja oli järjestyksessä sen toinen pääjohtaja (1944–1945). Atte Arola sai maanviljelysneuvoksen arvonimen 1941.
Kun sodan jälkeen vaadittiin keskeisissä tehtävissä sota-aikana olleita henkilöitä eroamaan viroistaan ”uusien kasvojen” tieltä, Arola erosi Kansaneläkelaitoksen pääjohtajan virasta vuonna 1945.
Kartanossa riitti tekemistä
Virallisesti Arolan perhe asui Helsingissä yli sota-ajan mutta vietti kesänsä kartanossa Kurisjärvellä. Pirkko Arolan rooli vaihtui kuitenkin helsinkiläisestä kotirouvasta kartanonemännäksi jo vuonna 1939, jolloin hän ryhtyi emännöimään Arolan kartanoa.
Tuolloin tilalla oli 150 hehtaaria viljeltyä peltoa, josta 40 hehtaaria oli juurikasviviljelyssä. Kartanossa oli hevosia, sikoja, kanoja, lampaita, lehmiä ja mehiläisiä. Pirkko Arola halusi tehdä kaiken oikein. Hän kävi muun muassa Tanskassa perehtymässä siipikarjanhoitoon.
Kasvihuoneissa kypsyivät kurkut ja tomaatit, pihassa omenat ja mustaherukat.
Tilalla oli töissä 14 miestä ja karjakko ja kesäisin maatalousharjoittelijoita.
Juurikas- ja porkkanamailla tarvittiin paljon väkeä. Kun tilapäistä työvoimaa oli vaikea saada, Arolan kartanoon alettiin palkata väkeä vakituiseen työsuhteeseen ja heille rakennettiin asuntola. Työntekijöitä tuli paljon myös Pohjanmaalta, ja parhaimmillaan Arolan kartanon pelloilla oli työssä toistasataa henkeä.
Arolan kartano toimi yli kahdenkymmenen vuoden ajan tilana, jolla kotitalousharjoittelijat ovat olleet harjoittelussa.
Työtyttöjä ja sotavankeja
Sotakesien aikana oli myös Arolan kartanon peltotöissä Kurisjärvellä työtyttöjä. Työtytöt olivat 17–24-vuotiaita naisia, jotka ilmoittautuivat vapaaehtoistöihin sotavuosina 1941–45.
Arolaan heitä tuli Tampereen ja Hämeenlinnan ympäristökunnista ja Helsingin lähistöltä.
– Meillä heitä oli vuosina 1943–45, noin viitisenkymmentä kesässä. He asuivat Kurisjärven koululla ja
kävivät päivisin töissä kartanon pelloilla, kertoo Markku Arola, josta tuli kartanon isäntä vuonna 1962.
Työtyttöjen lisäksi Arolan pelloilla oli töissä myös venäläisiä sotavankeja.
Tuolloin kartanon työnjohtajana toiminut Eino Kiviranta on kertonut ensimmäisten vankien tulleen syksyllä 1941 juurikkaan nostoon.
– Vangit asuivat kivisessä talousrakennuksessa, jonne oli rakennettu puiset makuulaverit ja jonka ikkunoissa oli kalterit. He tekivät 9-tuntisia työpäiviä, lauantai mukaan lukien ja ruokaa oli kolme kertaa päivässä. Yleensä ruoka oli keittoruokaa, joka tehtiin saunan padassa. Vankien pesukäyttöön oli varattu Häntälänmäen sauna, jossa he saunoivat lauantai-iltaisin. Sunnuntai oli vapaapäivä, jolloin vangit saivat ulkoilla kartanon alueella vartijan valvonnan alla. Kesällä vankien töihin kuuluivat touko-, heinä- ja sadonkorjuutyöt, talvella he olivat metsätöissä.
Vaikka vankien työ oli raskasta, he selvästikin olivat tyytyväisiä oloonsa Arolassa, koskapa Eino Kiviranta on muistellut vankien olleen poislähtöhetkellä surullisen ja vakavan oloisia.
Kutomo syntyy
Kun juurikasmailla työssä olleet tytöt ja naiset piti pystyä työllistämään myös sadepäiviksi ja talveksi, kartanon emäntä Pirkko Arola alkoi kudottaa heillä tumppuja ja muita villatavaroita. Pian niistä tuli niin suosittuja, että tuotantoa laajennettiin ja emäntä joutui vähentämään tyttöjen ulkotöiden määrää.
Kutomosta tuli tosiasia vuonna 1948, kun Pirkko Arola osti kangaspuita, joilla naiset vanhassa kanalassa kutoivat huiveja, matkahuopia sekä esiliina- ja solmiokankaita.
Vuonna 1955 alkoi kutomossa uusi aika, kun tehtaalle saatiin automaattinen trikookone, joka pystyi kutomaan kahtatoista villatakkia samanaikaisesti. Pirkko Arola kävi Englannista ostamassa uudet muotoon neulovat Cotton-neulekoneet, jotka olivat lajissaan ensimmäiset Pohjoismaissa. Koneisiin sopiva lanka löytyi italialaiselta Filatura di Grignascolta, jonka kanssa syntyi pitkä kauppasuhde.
Korkealaatuisesta langasta muotoon neulottujen klassisten naisten ja miesten puseroiden ja jakkujen suosio nosti Arolan kutomon voimakkaaseen kasvuun. Sekä tekstiili- että vaatetuspuolelle palkattiin suunnittelijat.
Trikookutomoa varten rakennettiin omat tuotantorakennukset peltoaukean laitaan.
Vientiä maailmalle
Arolan tytär Pirkko Irmeli Mäki suunnitteli joitakin mallistoja ja käynnisti viennin 1960-luvun alussa. Miesten mohairhuiveista tuli suuri vientiartikkeli Neuvostoliittoon, ja ponchoille, emännän hameille ja kaftaaneille avautui länsivienti Yhdysvaltoja myöten. Tuotanto laajeni vaatetusteollisuudeksi, jolla oli oma mallisto ja oma myymäläketju.
Arolan valmisvaatteita vietiin noin viiteentoista maahan, esimerkiksi Ruotsiin, Länsi-Saksaan, Sveitsiin, Yhdysvaltoihin, Englantiin ja Neuvostoliittoon ja sen tuotteita palkittiin kultamitalein kansainvälisissä näyttelyissä, muun muassa California exposition -näyttelyissä. Suuren suosion saavuttivat muun muassa niin sanotut twinsetit, pusero-villatakkiyhdistelmät.
Parhaimmillaan Arolan Kutomo työllisti toistasataa henkeä 1960-luvulla. 1970-luvulla kaikkien Pirkko Arolan yritysten työntekijöiden lukumäärä oli 310 henkeä.
Kun nuorta, osaavaa työvoimaa ei Toijalan seudulla ollut enää tarjolla, oli trikootuotanto lopetettava vuonna 1971. Toinen syy olivat myös vesiensuojelumääräykset. Kemikaaleja puhdistavat laitteet olisivat tulleet pienelle yritykselle liian kalliiksi.
Pirkko Arola siirtyi vuoden 1975 alusta johtokunnan puheenjohtajaksi, ja tytär Pirkko Mäki astui toimitusjohtajan tehtäviin. Hän asui Helsingissä mutta kävi viikoittain Arolassa.
1980-luvulla valmistettiin vaatteita yhä enemmän omassa kutomossa kudotuista kankaista. Pankeille, Aurinkomatkoille, Silja Linelle ja Viking Linelle valmistettiin virkavaatteita.
Arolalla oli kymmenkunta omaa myymälää. Yrityksen suunnittelutiimiin kuului muodin ammattilaisia kuten Sirkka Vesa-Kantele, Anne Linnonmaa, Paula Vesala, Sirpa Rahtu ja Ritva-Liisa Lehto.
Kun tuotantokustannukset 1980-luvulla nousivat, Venäjän vienti tyrehtyi ja ulkomainen kilpailu koveni, alkoi Arolan Kutomo kamppailla vakavissa vaikeuksissa ja joutui supistamaan toimintaansa huomattavasti. Konkurssi oli edessä 1990.
Arolalla mallisuunnittelijana työskennellyt Liisa Kotilainen ja edustajana toiminut Petteri Forsström jatkoivat konkurssin jälkeen tehtaan toimintaa Arola Design Oy:nä vuoteen 2000 ja sen jälkeen Aino-nimellä.
Pidetty johtaja
Kauppaneuvoksen arvonimen vuonna 1969 saanut Pirkko Arola oli kasvanut yritysjohtajaksi tehtäviensä myötä ilman alalle sopivaa muodollista koulutusta. Hän teki pitkään lähes kaikkea itse: suunnitteli, johti, organisoi, markkinoi, myi ja hoiti raha-asioita.
Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa Pirkko Arola sanoi olevansa vääpelityyppi, jota tuttavatkin ovat sanoneet komentelevaksi ja määräileväksi.
– Esimiehenä kauppaneuvos oli auktoriteetti, jota ei sinutellut kukaan muu kuin hänen autonkuljettajansa Allan ”Allu” Hyytiäinen. En muista, että hän olisi koskaan suuttunut, mutta hän sanoi mielipiteensä suoraan ja ojensi kyllä ehdottomasti. Hän hyväksyi virheenkin, jos sen tunnusti, muistelee pitkään Arolassa työskennellyt Arja Salo.
Salo tuli Arolaan palkanlaskijaksi tammikuussa 1970 mutta siirtyi pian kirjanpitäjäksi.
– Silloin keväällä lähtivät talosta sekä myyntipäällikkö Kaurismäki että konttoripäällikkö Ranne. Heidän mukanaan lähti kaksi konttorityöntekijää, ja sain kirjanpitäjän paikan. Siinä olinkin sitten ihan loppuun asti ja vielä Arola Designissäkin.
Tänään 70 vuotta täyttäväSinikka Huovinen tuli Arolaan töihin 14-vuotiaana, lokakuussa 1957, ja työrupeamaa riitti kahta lyhyttä äitiyslomaa lukuun ottamatta yhtäjaksoisesti yli 41vuotta. Hän muistelee Pirkko Arolaa vain hyvällä.
– Kauppaneuvos ei ollut mikään päällepäsmäri. Hän hyväksyi alaistensakin ideoita ja ymmärsi, että työntekijällä voi olla järkeä päässä. Hän ei komennellut, että tee näin tai näin. Kauppaneuvos oli alaistensa mieleen.
Huovinen aloitti uransa hapsuttamalla villahuiveja ja esiliinoja. Myöhemmin hän oli työssä ketlauskoneella ja toimi myös monesti Arolan näytöksissä mannekiinina. Viimeiset 30 vuotta hän toimi Arolassa työnjohtajana.
– Arola oli hyvä työpaikka, ja siellä oli hyvä yhteishenki. Kauppaneuvos järjesti meille pikkujoulun, kesäjuhlia ja retkiä. Kävimme porukalla muun muassa Kultarannassa.
Arolassa ja myöhemmin Arola Designissä mallimestarina toiminut Marja Siltala oli Pirkko Arolan mukana usein myös ulkomaanmatkoilla.
– Kävimme 1980-luvulla useamman kerran Lontoossa haistelemassa muodin tuulia. Päivällä olimme messuilla tai kiersimme liikkeissä, ja illalla hotellihuoneessa käytiin läpi mitä oli nähty. Kauppaneuvos oli ystävällinen ja mukava ihminen, mutta liian tuttavallinen ei saanut olla. Mieleeni on jäänyt erityisesti se, kun hän vei ulos kiinalaiseen ravintolaan illalliselle ja opetti minua syömään puikoilla.
Vaikka kauppaneuvos Pirkko Arolalla olisi ollut mahdollisuus vaikka joka päivä vaihtaa asua, hänellä oli muutama suosikkivaate, joita hän käytti ahkerasti.
– Minulle riittäisi hyvin muutama hame ja muutama yläosa. Mutta kun kaikissa tilaisuuksissa ja juhlissa otetaan valokuvia, pitää asuja vaihtaa, etteivät ihmiset katso, että kuljen aina samoissa vaatteissa, muistelee Arja Salo hänen sanoneen.
Arolaan Euroopasta hankittuun Cotton-kutomakoneeseen liittyy myös kutomomestari Helge Malilan kesämökin rakentaminen.
– Kutomakone oli pakattu noin puolitoista metriä korkeaan puulaatikkoon. Isäni kysyi neuvokselta, voisiko hän ostaa tyhjän laatikon. Neuvos ihmetteli, että sinähän asut kartanon asunnossa ja siellä on keskuslämmitys ilman takkaa. Isä nikotteli siihen, että hän värkkäisi laudoista talven aikana Arolassa kesämökin, ja vetäisi sen kevättalvella Kallijärvelle. Neuvos ei mitään hintaa halunnut ja sanoi vielä, että jos noista klapeista teet edes parakin, niin se kuskataan Arolasta Kallijärvelle talon traktorilla. Keväällä mökki sitten keikkui kartanon Valmetin perässä Riisikkalan kautta Kihlamon niemeen ja oli pystyssä 1980-luvulle asti, kertoo kutomomestarin poika Kyösti Malila.
Harrastuksina kalastus ja pokka
Pirkko Arola oli perinyt isältään ja isoisältään kiinnostuksen kalastamiseen. Hän kävi kalassa Dragsfjärdissä. Verkkoihin ja vieheisiin tarttui useimmiten haukia ja ahvenia mutta joskus myös kampeloita.
Kun Arolan kartanon alueelle oli rakennettu paljon uusia rakennuksia, tuotantotiloja, henkilökunnan asunnot, ja sähkölaitos, Pirkko Arola huolestui alueen paloturvallisuudesta, vaikka VPK oli omassa pihapiirissä. Ratkaisu oli helppo, ja siinä yhdistyi kaksi asiaa.
Kartanonrouva oli pitkään haaveillut kalanviljelystä ja hauenpoikasista. Niinpä kesällä 1964 kaivettiin kartanon maiden halki virtaavan puron varteen 3 500 kuution paloallas, Siitä tuli kuitenkin lohiallas, kun hauen poikasia ei ollut saatavissa. Altaaseen istutettiin 300 sateenkaariraudun poikasta.
Pirkko Arolan toinen mieliharrastus oli kortinpeluu, pokka. Sitä pelattiin niin perhe- kuin ystäväpiirissäkin.
– Näitä kahta harrastustani yhdistää se, että ne ovat molemmat narraamista, on Arola sanonut.
Marja Siltala muistaa hyvin yhden taksimatkan Helsinkiin.
– Kauppaneuvos ja taksimies keskustelivat koko matkan kortinpeluun saloista.
Myös puutarhanhoito oli Pirkko Arolan mielipuuhia. Kukkien kasvattaminen ja rikkaruohojen kitkeminen olivat rentouttavaa tekemistä. Ostipa kartanonrouva itselleen pienen puutarhatraktorinkin.
– Kauppaneuvos oli kotioloissa ja puutarhassa kuin kuka tahansa tavallinen ihminen. Hän kulki pihapiirissä ja kasvihuoneella rakkaassa keltaisessa mekossaan ilman meikkiä ja peruukkia. Pihan piti olla tiptop, nurmikon reunojen suoria, ja joka ikinen rikkaruoho nypittiin kukkapenkeistä käsin pois. Nurmikon leikkuun hoiti luottomies Allu ja myöhemmin talonmies, muistelevat Salo ja Siltala.
Arolan pihassa majaansa pitänyt Kurisjärven VPK on perustettu vuonna 1952. Sen perustamisajatuksen ja alkuaikojen toiminnan kantavia voimia oli maanviljelysneuvos Atte Arola. Kartanon tuki on aina ollut Kurisjärven VPK:n toiminnalle korvaamaton apu.
Toukokuussa 2010 valmistunut uusi paloasema on rakennettu Arolan kartanolta hankitulle tontille, ja sen toiminnassa on aktiivisesti mukana kartanon nykyinen isäntä, kolmannen polven vapaapalokuntalainen Arto Arola.
– Minä taisin olla ensimmäisen kerran mukana hälytyksessä kolmevuotiaana, virnistää Arto Arola.
Työnjakoa kartanossa
Isänsä jälkeen kartanon isännäksi tullut Markku Arola avioitui vuonna 1968 Maila Hildénin kanssa.
Nuorelle parille rakennettiin oma talo Kalliohakaan, lähelle trikookutomoa.
Tässä vaiheessa selkiintyi työnjako perheen naisten kesken. Pirkko Arola keskittyi kutomoon, ja Maila Arola ryhtyi hoitamaan kartanon asioita. Maila Hildén oli Helsingissä ollut työssä sekä vanhempiensa leipomossa että ravintola-alalla. Maalle muuttaminen ja kartanon emännäksi ryhtyminen ei häntä pelottanut.
– Olen ahkera ja kätevä käsistäni. En pelkää työtä. Pikkuhiljaa opin. Opettelin kartanon kirjanpitoasiat, opettelin ajamaan traktoria ja puimuria ja olin navettatöissä. Kartanossa oli todella hyvä työnjohtaja, joka neuvoi ja auttoi. Ja hyvin tulin toimeen Pirkko-anopin kanssa, kertoo Maila Arola.
Vuonna 1974 kartano luopui lypsykarjan pidosta ja siirtyi Hereford-lihakarjaan, jota sillä yhä on. Tänä päivänä kartanon pelloilla viljellään vehnää, ohraa ja rypsiä. Arto Arolalla on kaksi palkattua miestä.
Markku Arolan sairastuttua vaihtoivat Pirkko Arola ja nuori isäntäpari asuntoa. Nuoret muuttivat kartanoon ja kauppaneuvos heidän asuntoonsa, kunnes hän 1980-luvun lopulla muutti Helsinkiin.
Politiikkaa ja pesukoneita
Pirkko Arolalta riitti aikaa myös moniin luottamustoimiin. Hän oli 1960-luvulla kaksi vuotta kokoomuksen edustajana Kylmäkosken kunnanvaltuustossa ja mukana myös Akaan seurakunnan toiminnassa. Pohjoismaiden Yhdyspankin Toijalan-konttorin valvojana hän toimi15 vuoden ajan, istui Yrittäjäin Vakuutus keskinäisen yhtiön hallintoneuvostossa 10 vuotta ja Toijalan Seutu Oy:n johtokunnassa 60-luvulla.
Toimiessaan Akaan maatalousnaisten johtokunnan puheenjohtajana hän vaikutti vahvasti Valkeakosken maatalousnäyttelyn järjestämiseen vuonna 1955. Puheenjohtajuusaikanaan hän teki Hooverin kanssa sopimuksen automaattisten pyykinpesukoneiden myynnistä provisiolla. Kertyneillä varoilla maatalousnaiset tekivät matkan Hampuriin.
Vuoden nainen -nimityksen Pirkko Arola sai vuonna 1970, ja hän sanoi hämmästyneensä suunnattomasti avatessaan nimityksestä kertovan kirjekuoren.
Pirkko Arola kuoli toukokuussa 2003, ja hänet on haudattu sukuhautaan Akaassa.
Lähteet: Maila, Markku ja Arto Arolan, Sinikka Huovisen, Marja Siltalan ja Arja Salon haastattelut
kuvat: Arolan perhealbumit sekä Sinikka Huovisen ja Arja Salon albumit.
