Elettiin marraskuun pimeää ja sateista aikaa. Olimme taisteluammunnoissa, jotka olivat kestäneet jo lähes kaksi vuorokautta. Varusmiehissä alkoi näkyä väsymyksen merkkejä.
Varuskunnassa oli uusi, nuori sotilaspappi, joka päätti järjestää ensimmäistä kertaa joukkoyksikkömme historiassa iltahartauden taisteluammuntojen yhteydessä. Yksiköt seisoivat nelirivissä metsään raivatulla aukiolla hyvissä ajoin. Taivaalta satoi tuulen mukana vettä ja räntää, ajoittain vaakasuoraan ja tietenkin sieltä päin, mihin miesten kasvot olivat suunnatut.
Iltahartaus kestää kasarmiolosuhteissa 10–15 minuuttia virsineen, mutta tällä kertaa se kesti lähes tunnin. Hartauden aihe oli kirkkovuoden mukaisesti Tuomiosunnuntai. Kun pojat viimein pääsivät takaisin lämpimiin telttoihin, joita niin sanonut kirkkoon kuulumattomat olivat pitäneet lämpiminä, alkoi vilkas keskustelu. Yleisin puheenaihe oli, miten kirkosta voisi erota, ettei äskeinen ikävä kokemus toistuisi.
Sotilaspastori jäi iltahartauden jälkeen istuskelemaan nuotiolle kouluttajien kanssa. Hän saattoi odottaa kehuja hienosta iltahartaudesta, sen isänmaallisuutta nostattavasta hengestä ym., mutta palaute taisi yllättää hänet. Vanhemmat kouluttajat, kaiken nähneet, haukkuivat sotilaspastorin maanrakoon. Pojille, jotka seisovat märkinä räntäsateessa, ei kannata puhua pitkään ja hartaasti korkeakirkollisia asioita. Sotilaspastorin tilannetaju oli ollut täysin kateissa.
Hän meni aivan hiljaiseksi. Luulimme hänen siitä paikasta lähtevän suuttuneena tekemään valitusta komentajalle. Mutta yllättäen hän kysyikin, miten mielestämme iltahartauksia voisi kehittää. Neuvoja alkoi sadella; hartauden lyhentäminen, sisällön yksinkertaistaminen jne. Joku ehdotti, että hartauksista luovuttaisiin kenttäoloissa kokonaan. Sotilaspastori poistui mietteliäänä.
Keväällä, vastaavassa harjoituksessa, samainen pappi tuli jälleen paikalle. Tällä kertaa hänellä oli mukanaan sotilaskotiauto vihreine sisarineen. Ennakkoon oli valmistettu useita nuotioita ja pappi tarjosi jokaiselle varusmiehelle makkarat ja juomat budjettivaroistaan. Makkaranpaiston yhteydessä hän kierteli nuotioilla kysellen poikien kuulumisia ja tuli siinä samalla lyhyt hartauskin pidettyä. Ei ollut väliä, kuuluivatko pojat kirkkoon vai ei – kaikki halusivat olla mukana. Ja kaikille, myös kouluttajille jäi tästä iltahartaudesta miellyttävä muisto. Eräänlaista kehitystä oli siis tapahtunut.
Kirkkomme eräs tämänhetkinen kehityssuunta on luoda niin sanottu Elävä seurakunta, jossa seurakuntalaiset osallistuvat entistä aktiivisemmin jumalanpalveluselämään ja sen kehittämiseen.
Messuissa, sanajumalanpalveluksissa ja hartauksissa on kaavansa, mutta kokonaisuuksien kehittämiseen voi jokainen yhteisöön kuuluva osallistua. Tarvitaan kirkkoemäntiä ja -isäntiä, esirukous- ja tekstinlukijoita, kuorolaisia, kahvinkeittäjiä, kolehdinkerääjiä, kynttilän sytyttäjiä, virsikirjojen jakajia, penkissä istujia, jne. Tarvitaan jumalanpalvelusryhmiä, jotka ovat mukana suunnittelemassa elämänmakuista jumalanpalveluselämää. Ilmoittaudu siis mukaan.
Loppuun lyhyt rukous Raavaan miehen rukouskirjasta: ”Niinkus tiedät”.
Reino Salminiemi
Kirjoittaja on kirkkovaltuutettu Akaan seurakunnassa
