Jos Kimmo Pohjonen olisi tehnyt muusikon urallaan ratkaisuja sen perusteella, mitä muut ajattelevat, hän ei olisi maailmaa kiertävä kiitetty tähti. Jos hän olisi nöyrtynyt ”Kuka sä oikein luulet olevas” ja ”Mitä toi oikein luulee tekevänsä”-ihmettelyjen edessä, hän ei olisi tänä vuonna täyttänyt Helsingin Juhlaviikkojen ja Tampere-talon katsomoja 50-vuotisjuhlakonserteillaan. Eikä niissä konserteissa olisi hänen rinnallaan esiintynyt sankkaa joukkoa muita ihmisiä, jotka ovat ajatelleet kyseenalaistajista samoin kuin Pohjonen. Paskat niistä! Minä teen mitä haluan!
Viialassa 16.8.1964 syntynyt Kimmo Pohjonen lähti haitarinsa kanssa Helsinkiin lukioon, konservatorioon ja Sibelius-akatemiaan ja sieltä maailman estradeille. Ulkomailla kiertäminen oli kuitenkin tullut tutuksi 15-vuotiaasta saakka tanhu- ja kansanmusiikkiryhmien kanssa. Niinpä Pohjonen on jo 35 vuoden ajan asettanut vaakakuppiin elämänkokemuksensa ja havaintonsa ulkomailta ja koto-Suomesta.
– Kun menee ulkomaille, näkee vieraissa kulttuureissa aina hienoja asioita. Mutta mitä enemmän matkustaa, sitä enemmän ajattelee, että voi kun meillä on Suomessa hienoja asioita, mitä muualla ei ole, Pohjonen sanoo.
Yksi hienoista asioista on Suomen demokraattinen poliittinen järjestelmä. Sitä ei Euroopan vastalaidalta löydy.
– Olin loppusyksystä Portugalissa, jossa minulla on paljon ystäviä, ja jossa olen paljon käynyt. Oli yllättävää törmätä monen ihmisen sanomana siihen, että nyt on kyllä asiat päin helvettiä. Heidän mielestään poliittinen järjestelmä on niin surkea ja korruptoitunut, että ihmisiä muuttaa paljon Brasiliaan ja Angolaan. 30–40-vuotiaista ihmisistä tuntuu, että heidän lapsensa kasvavat maahan, joka ei tunnu omalta.
Pohjosen mukaan Portugalin tilanne tuli esiin niin monta kertaa jossain vaiheessa iltaa, että ihmisten puhe omasta kotimaasta alkoi tuntua todella pahalta.
– Silloin tuli taas se ahaa, että on se hienoa, että me voimme kuitenkin jollain tasolla luottaa suomalaisiin poliitikkoihin, vaikka niitä aina parjataankin. Kyllä ne jollain tavalla ajavat yhteistä asiaa, ja Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista.
Pikkupaikkakuntien etu pitäisi hyödyntää
Kun Kimmo Pohjonen matkustaa maailmalla, hänelle ei tule koskaan sellaista fiilistä, että alkaisi haukkua Suomea. Epäkohtia voi silti nostaa esiin.
– Olen todella valmis kritisoimaan sitä, että täällä vieläkin mietitään, voiko homoilla olla samat oikeudet kuin meillä. Siinä me olemme todellinen takapajula. Mutta yleisesti ottaen meidän ongelmamme ovat aika pieniä verrattuna vaikkapa Etelä-Eurooppaan.
Yksi kasvava ongelma, jonka Pohjonen sekä lähempää että kauempaa katsellessaan Suomessa näkee, on yhteisöllisyyden puute.
– Tietty yksilökeskeisyys on ihan tervettä, mutta minun mielestäni siinä on menty vähän liian pitkälle. Suomalainen haluaa olla yksin ja on vähäpuheinen ja se kuuluu meikäläiseen kulttuuriin, mutta se millä tavalla me kommunikoimme keskenämme ja kuinka yhteisöllisiä me olemme, on iso miinus.
Tällä Pohjonen viittaa siihen, että meillä lannistetaan liikaa ihmisiä, jotka yrittävät jotain uutta.
– Kun aikanaan tein omaa juttuani, kyllä siihen törmäsi. Kannukset täytyi hankkia ulkomailta. Suomalaisilta puuttuu tietty itsensä arvostaminen, ja siihen liittyy äkkiä myös se, että kun ei arvosta itseään, ei arvosta kaveria.
Pohjosen mielestä kyräily korostuu helposti pienellä paikkakunnalla, vaikka asia voisi olla päinvastoin. Varsinkin tässä taloudellisessa tilanteessa.
– Pienellä paikkakunnalla juuri se voisi olla voimavara, kun tunnetaan toisensa, ja ne lonkerot puskevat eteenpäin. Nyt jos koskaan olisi uuden luovuuden aika, kun meillä on tapahtunut mieletön rakennemuutos ja iso teollisuusklusteri on häipynyt. Nyt jos koskaan pitäisi yrittää kaikenlaista ja tukea kaikki toisiamme.
Jos ei siedä itseään, ei siedä toistakaan
Suomalainen yksilökeskeisyys näkyy Pohjosen mielestä myös suhtautumisessa muualta tulleisiin. Hän on itse tutustunut Helsingissä esimerkiksi romanikerjäläisiin soittaessaan ja esiintyessään heidän kanssaan.
– Eilenkin opetin yhdelle Silelle muutaman joululaulun, että hän voi käydä Stockmannin edessä soittamassa. He ovat äärimmäisen hienoja ihmisiä, samanlaisia ihmisiä kuin me. He puhuvat eri kieltä, ovat eri rotua, ja meillä on hirvittävän vihamielinen suhtautuminen heihin, Pohjonen ihmettelee.
– Meistä on helppoa antaa rahaa hyväntekeväisyyteen Planille, Amnestylle ja SPR:lle, mutta kun erilainen ihminen tulee tuohon nurkkiin, meidän on todella helppo törkeästi diskriminoida häntä ja suhtautua häneen hyljeksien ja pelolla. Siinä on kuitenkin todellinen köyhä meidän lähellämme.
Pohjonen ei tarkoita sitä, että aina kun näkee kerjäläisen, tälle pitäisi antaa rahaa.
– Minun pointtini on, että ei pidä suhtautua vihamielisesti. Meillä on sama asenne toisiimme, saati sitten muualta tulleisiin. Armeliaisuus toimisi paremmin myös muualta tulleisiin, kun osaisimme ensin olla omalle heimolle armeliaita.
Ei musiikkia muille vaan muiden kanssa
Kimmo Pohjosen mielestä hyvän suomalaisen itsetunnon lähtökohta voisi olla se, että yritetään ja kokeillaan ja annetaan ihmisten tehdä ennemmin kuin kytätään ja lytätään ja yritetään masentaa. Näistä lähtökohdista hän tekee omaa musiikkiaan ja poikkitaiteellisia projekteja.
– Minä en tee tätä sen takia, mitä kuulijat haluavat, vaan ajattelen ensin, mitä minä haluan. Minä uskon siihen juttuun, ja jos siitä tulee hyvä juttu, kyllä kuulija sen ostaa. Ja ostaa kuka ostaa, ei kaikkien tarvitse.
Pohjonen on aina tehnyt taidetta muiden eri alojen ammattilaisten kanssa, ja yhteistyö on ollut hedelmällistä. Hän sanoo esimerkiksi nykytanssijoiden kuten Reijo Kelan ja Suomussalmi-ryhmän olleen hänelle kovimpia dramaturgian ja soiton opettajia. Kun Pohjonen tältä pohjalta aloitti yhteistyön Suomen Kansallisbaletin tähtitanssijan Minna Tervamäen kanssa, oli tuloksena helppo ja sujuva esitys. Kumpikin ohjasi toistansa.
Yhteisen estetiikan, tavoitteen ja fiiliksen etsinnässä haastavuusjanan toisessa ääripäässä ovat monet ulkomusiikilliset, kokeelliset mutta korkealle tähdänneet esitykset. Kun kaksi esiintyvää artistia lyö hynttyyt yhteen, kumpikin tietää kutakuinkin kombinaation rajat ja mahdollisuudet. Mutta kun hanuristi ehdottaa yhteistyötä rämsööläisille maamoottorimiehille tai helsinkiläisille painijoille, hän lähtee tuntemattomien ihmisten kanssa täysin nollasta.
Kun painija kertoo ensimmäiseksi, että hän hakisi 15 eurolla mieluummin kaupasta mäyräkoiran kuin laittaisi sen kulttuuriin, täytyy asioista hieman keskustella. Kun luottamus silti syntyy ja päästään tavoitteeseen, joka Kimmo Pohjosella on aina ysimiinuksesta kymppiin, voi todella tuntea onnistuneensa. Yhdessä.
– Tärkeintä on, että jokainen moottorimies tai painija tykkää olla siinä. Se on aina suurin huoli, että kaikilla on hyvä olla. Mutta kun on, sitten syntyy mitä vaan, Pohjonen sanoo.
”Missä vaiheessa ihminen myy kaikki periaatteensa?”
Kimmo Pohjosta on monesti pyydetty politiikkaan, mutta hän on varonut sille kentälle lähtemistä. Sen sijaan hän on toiminut tarpeen tullen taiteen keinoin. Romanikerjäläisten tukemisen lisäksi Pohjonen on tuonut esiin näkemyksensä ydinvoimasta.
– 2000-luvun alussa järjestin konsertin ydinvoimaa vastaan, kun muualla oltiin luopumassa siitä, ja Suomi aloitti ensimmäisenä Euroopassa ydinvoiman jälleenrakentamisen. Se myytiin meille sillä ajatuksella, että meillä ei ole varaa olla rakentamatta uutta ydinvoimalaa. Se alkoi ottaa minua päähän, koska pidän ydinvoimaa samana kuin jos vinguttaisimme Visaa tuhansia vuosia eteenpäin.
Pohjonen halusi tukea varattomuudesta kärsiviä ydinvoiman rakentajia, mutta sen enempää kauppa- ja teollisuusministeri Sinikka Mönkäre kuin Teollisuuden Voiman johtokaan ei suostunut vastaanottamaan konsertista kertyneitä rahoja. Lopulta ne ohjattiin Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden uhreille.
Kimmo Pohjosen mielestä taiteilijat voisivat ottaa enemmänkin kantaa heille tärkeiden asioiden puolesta.
– Nykyään itse asiaa tärkeämpää on, että lärvi näkyy hyväntekeväisyyskonsertissa. Sitä hyväntekeväisyyttä hallitsevat levy-yhtiöt ja isot tv-konsernit. Siinä on jotain, mikä haisee ja josta en tykkää, Pohjonen sanoo.
Hän ei aina usko auttamisen vilpittömyyteen.
– Se on tätä yksilökeskeisyyttä, kun kaikki haluavat esille. Julkisuutta keinoja kaihtamatta. Se tuntuu olevan nykypäivän sana.
Kun kaikkia taiteilijoita ei ole saatu astumaan tähän remmin, kehitellään Pohjosen mukaan pikku hiljaa ovelalla tavalla tv-formaatteja, joiden avulla saadaan taiteilijat avaamaan kotiovensa.
– Sillä sitten myydään taiteilijoita, jotka on onnistuttu vetämään mukaan tähän peliin. Aika kritiikittömästi monet lähtevät, ja taustalla on vain itsensä myyminen.
Salminen putosi sankarin korokkeelta
Pohjosen mielestä vielä 15 vuotta sitten kukaan itseänsä kunnioittava taiteilija ei mennyt mainokseen. Pikku hiljaa alkoi tapahtua lipeämisiä.
– Yhtäkkiä näin hienon näyttelijän Esko Salmisen tv-mainoksessa. Silloin meni itsellä pohja. Ja Vesku Loiri mainosti 7 päivää -lehteä. Ihmiset, jotka tulevat todella hyvin toimeen elämässään, menevät myymään itsensä mainoksiin. Ja M.A. Numminenkin pyörii jossain numeropalvelun mainoksessa, perhana vanha avantgardisti, Pohjonen manaa.
Haitarivelho katsoi tänä vuonna mielenkiinnosta televisiosta Vain elämää – ja We Want More -sarjoja. Kylmää teki.
– En minä sano, että ihmiset eivät siellä vilpittömästi tunteitansa näyttäisi, mutta kyllä siinä on jotain perverssiä, miten ihmiset liikuttuvat itsestänsä. Ymmärtäisin, jos ne liikuttuisivat siitä, mitä täällä maailmassa tapahtuu, mutta että mennään liikuttumaan itsestänsä.
Televisiokatsojan tehtäväksi jää liikuttua siitä, kun artistit liikuttuvat itsestään.
– Siinä on yksilökeskeisyys noussut aika huippuunsa, ja sitä ei kyseenalaisteta juuri ollenkaan. Ja jos joku kyseenalaistaa, kuten Kauko Röyhkä on tehnyt, häntä vastaan hyökätään, että mikä tosikko.
Ketjureaktion seuraavaa räjähdystä pohtiessaan Pohjonen kehuu Helsingin Sanomien kolumnia, jonka mukaan tv-sarja-artistin kyynel on sama kuin pornofilmin siemensyöksy.
– Se oli todella hieno vertaus, eikä näitä ole liikaa ollut. Onko se seuraava vaihe, että kun julkkikselta tulee tv:ssä siemensyöksy, levyt myyvät? Sitäkö kansa jännittää?
Pohjonen pelkää, että mikä tahansa julkisuudessa oleminen voidaan kohta teilata sillä perusteella, että tavoitteena on vain levymyynti.
– Sitä ajattelee itsekin, että kun menee soittamaan romanien kanssa, ajatellaanko niin, että toi jätkä vetää irtopisteitä. Mutta kun itse tekee ajatuksella sitä mihin uskoo, niin ei siitäkään pidä välittää. Ja onneksi on vielä kollegoita, jotka eivät myy itseään tälle. Ei paljon, mutta on.
Pohjosen mielestä olisi loistavaa, jos mainoksista kieltäytyisivät kaikki ne, joilla on muutenkin loistavat tulot. Tällöin mainostajat joutuisivat kääntymään lahjakkaiden mutta vähävaraisempien ihmisten puoleen. Näin ei ehkä tule käymään.
– Sitä aina ihmettelee, miksi joku jolla on monia miljoonia haluaa lisää miljoonia. Taiteilijatkin. Mitähän periaatteita niilläkin on aikoinaan ollut, ja mihin ne katosivat? Missä vaiheessa ihminen myy kaikki periaatteensa?
