Arto Mantelan Viialan Teatterille ohjaama ja viime lauantaina ensi-iltansa saanut Diivat on hervoton farssi, täynnä nasevaa sanailua ja railakasta huumoria. Näytelmän on kirjoittanut Ken Ludwig, sen ensiesitys oli Yhdysvalloissa vuonna 2006 ja sen on suomentanut Reita Lounatvuori.
Näytelmä kertoo kahdesta rahapulassa olevasta näyttelijästä, Leo Clarkista ja Jack Gablesta, jotka kiertelevät 1950-luvun Yhdysvaltoja esittämässä kahden hengen Shakespeare-koostettaan. Köyhtymässä olevat taiteilijat innostuvat kun kuulevat, että kuolemaisillaan oleva rikas Florence Snider etsii kahta sukulaistyttöään jättääkseen suurimman osan perinnöstään heille. Kun näin ainutkertainen tilaisuus osuu miesten kohdalle, ei keinoja kaihdeta ja miehillä on kohta edessään elämänsä kiperin roolisuoritus. Kateissa olevat sukulaiset kun ovat naisia.
Onnistunut roolitus
Rehvakkaampaa ja rohkeampaa Leoa esittää Jukka Peräkivi ja hieman epäilevämpää ja arempaa Jackia Paul Brown. Naisroolissaan Peräkivi esittää Maxinea ja Brown Stephanieta. Kumpikin tekee loistavat roolit. He herkuttelevat naisten rooleissa, mutteivät ammu yli. He ovat kohtuullisen luontevia, ei turhaa kikatusta ja sipsuttelua, kuten niin usein tällaisissa rooleissa nähdään. Kumpikin on vapautunut ja ilmeikäs.
Rooleihin kuuluva miesten keskinäinen naljailu onnistuu sekin ja saa katsomon hörähtelemään. Jotta naisten esittäminen olisi vähän vaikeampaa, Florencen kartanossa on tietenkin tyttöjä, joihin kaksikko ihastuu, peräti rakastuu.
Kartanossa asuu hehkeä maalaisserkku Meg, joka intoilee teatterista. Hänen osassaan nähdään Tanja Raitto, joka on raikas, elehtivä ja ilmeikäs hänkin.
Audreytä ensi-illassa näytteli Laura Mäenpää, joka on varsin pirteä ja eläväinen roolissaan. (Toisena Audreyna on Susanna Nieminen.) Miesten on vaikeata aina muistaa olevansa naisia, ja mokailua sattuu loppua kohti enemmän ja vähemmän.
Raimo Nurminen esittää Megin sulhasta, pastori Duncan Wooleytä, joka alusta alkaen epäilee Maxinea ja Stephanieta huijareiksi. Hänellä tosin on oma lehmä ojassa, perintörahat kun pitäisi saada säätiöityä. Raimo Nurminen on tekopyhän pastorin roolissaan maneeriton, sopivan rauhallinen ja oveluus näkyy katseessa.
Hanna Koppasen Florence-täti on hänkin mainio roolisuoritus. Siinä on eniten liioittelua, mutta se kuuluu tähän rooliin kuin nenä päähän. Sitkeähenkinen täti tekee vuoroin kuolemaa ja vuoroin virkoaa omalääkärinsä (Janne Petäjä) hämmästykseksi ja harmiksikin. Tohtorillakin on ajatuksia ja suunnitelmia mihin Florence- tädin rahoja voisi käyttää.
Petja Kopperoinen tekee lääkärin rassukkapojan, Butchin, roolin kiitettävästi. Rooli tosin poikkeaa jonkin verran kaikista muista. On hiukan kummajainen, mutta se ei ole Kopperoisen vika. Näytelmän tapahtumapaikkana on lähes koko ajan yksi ja sama huone, se toimii. Kun näyttämöllä koko ajan tapahtuu eikä vain pönötetä paikallaan, ei muuta tarvita.
Näyttelijöiden puvustuksesta kiitoksen ansaitsee Anne Myllymäki. Vaatteet istuivat jokaiselle hyvin ja ne olivat selvästikin myös helpot nopeasti vaihtaa.
