Työterveyslaitoksen raportti kertoi jokin aika sitten suomalaisia työpaikkoja riivaavasta kansantaudista: valittamisesta. ”Se käy helposti. Riittää, että työyhteisössä on yksi kollega, joka valittaa, puuskahtelee, nälvii, ja heittää ilkeitä kommentteja. Negatiivinen henki tarttuu. Yksikin ihminen, joka suhtautuu kriittisesti aina ja kaikkeen, pystyy pilaamaan hyvänkin työyhteisön ja ilmapiirin”, sanoo Päivi Huisman.
Sanotaan, että valittaminen istuu hyvin suomalaiseen kansanluonteeseen. Tästä en kyllä olisi niin varma. Ainakin Aatamin mielestä suomalaiset ovat pääosin rakentavaa ja eteenpäin katsovaa sakkia. Tietenkin sakkiin kun sakkiin mahtuu monenlaista sukankuluttajaa, luimuilijaa, siivellä pörrääjää ja näennäisosallistujaa. Piirre koskettaa niin työelämää kuin muitakin elämän aktiviteetteja. Perhe-elämän Wagnereista olemme saaneet kuulla monta tarinaa, jos kohta Wiiveistäkin.
Ehkä juuri heistä myös kasvaa valittajien armeija. Olisiko se sittenkin enemmän otteettomuutta elämään, osaamattomuutta kiihkeästi muuttuvien vaatimusten edessä, tavalla tai toisella juurettomampaa ja hurjatahtista elämänmenoa. Kestääkö ihminen sitä? Käännetäänkö syyt muualle? Vai olisiko sittenkin peilin paikka?
Oikeuden, totuuden ja kohtuuden nimissä sanottakoon, että kaikki kritiikki ei ole asiatonta valittamista. Pomoja haukutaan. Syyttä ja syystä. Jos ilmapiiri horjahtelee, pomon tehtävä on ottaa asia esille ja puheeksi. Yksinpuheluksi asia ei saa jäädä. Jokaisella on vastuu ja se on luovuttamaton. Asiattomuuksista on helppo syyttää muita. Kaikki alkaa itsestä.
”Parannuksen tekeminen pitää aloittaa omasta porukasta”, muotoili muuan maallikkoveli poliitikkojen tulehtuneita välejä hoitaessaan. Viisas neuvo, joka istuu tähänkin aikaan ja teemaan.
Ei ole lainkaan lässyttelyä todeta, että pitäisi opetella iloitsemaan onnistumisista ja osata tehdä se yhdessä. Aika moni työsuoritus vaatii yhteistä puhallusta työkaverien kanssa. Kun nuotit on kunnossa, hyvä torvi soi!
Eikä torvensoittajien tarvitse olla totisia. Huumori auttaa monessa työelämän tilanteessa. Senkin käyttö pitää osata. Kaikki naurattavat ja naurettavat möläykset eivät ole huumoria nähneetkään.
Monet lähdöt
Pelastuslaitos sai pyhänä hälytyksen Kylmäkoskelle, kun hyvänkokoinen mullikka oli juuttunut jaloista joen pohjauomaan. Sinne se olisi uupunut ilman pelastavaa laitosta. Lopulta brankkarit olivat joutuneet vetämään eläinparan rannalle, kun se ei itse suostunut hievahtamaankaan. Lienee ollut jo paniikissa.
Nyt tiedetään, että yhden hiehon vetämiseen pohjamudista tarvitaan 9 palomiestä. Seitsemän veljestä ei olisi riittänyt.
Virkavalta joutuu nykyisin mitä ihmeellisimpiin tehtäviin. Välillä etsitään käärmeitä viemäristä ja kissoja koivun latvoista. Tämän tästä poliisi painelee karhujen ja susien perässä. Hirvi- ja peurakolarit ovat arkipäivää. Rovaniemellä vihainen koira puri ulkoilevaa naista pyllyyn. Eläimellistä menoa! Aina tarvitaan joko pelastuslaitosta tai poliisia. Joskus molempia.
Surullisimpia juttuja ovat eläinten kaltoin kohtelut. Eläimiä pidetään, mutta niistä ei pidetä lainkaan huolta, vaan ne nälkiintyvät ja hiljalleen hautautuvat omiin jätöksiinsä. Kummallista kyllä omistajilla ei kovinkaan usein ole edes mitään järkevää sanottavaa. Kuinka olisikaan?
