Aika pian Kataisen hallituksen tultua valtaan runsaat kolme vuotta sitten julkaistiin lehdissä karttoja tulevista kuntaliitoksista. Akaa oli niissä väliinputoaja ja se piti yhdistettämän Urjalan, Valkeakosken ja ehkä vielä Pälkäneen kanssa täysin mahdottomaksi kunnaksi. Uuden kunnan eri osilla oli ja on kovin vähän yhteisiä harrastuksia.
Kuntaministeri Virkkunen vahvisti suusanallisesti, ettei Akaata voi liittää Tampere-keskeiseen suurkuntaan sen vuoksi, että niin muodostuneessa kunnassa osa asukkaista olisi liian kaukana keskuksesta ja niiden ääni ei olisi kuulunut. Mitä vaihtoehtoja jäi jäljelle? Valkeakoski.
Akaan ja Valkeakosken kaupunkien hallitukset pitivät palaverin ja harrastusta liittymiselle oli yllättävän paljon. Kun sitten vastauksissa Valtioneuvostolle monet muutkin kunnat ilmoittivat kiinnostuksensa liittyä Valkeakoskeen ja Urjalan kohtalosta ei oltu yksimielisiä, pakka hajosi. Alkoi toimettomuuden kausi. Mitä seurauksia siitä oli? Ei mitään.
Jo varsin varhaisessa vaiheessa eräät keskeisellä paikalla olevat virka- ja luottamushenkilöt sanoivat, että paras toimintamuoto tässä tilanteessa on olla tekemättä mitään. Minulle se oli vierasta. Kun yksityisellä puolella esimies vihjaa vaikkapa, että meidän tulisi täydentää tuotevalikoimaamme uuden tyyppisellä ilmanvaihtoventtiilillä rajaamaan tulen leviämistä rakennuksessa – esimerkki elävästä elämästä Kilsan mäeltä–, alkaa eri osastoilla melkoinen kuhina. Mitä ratkaisuja kilpailijoilla on, onko patentteja tai muita teollisia suojauksia, sopiiko valmistus nykyiseen konekantaan, onko maalaamossa kapasiteettia, mitä tehdään itse, mitä ostetaan alihankkijoilta? Markkinointivastaavat, tuotantoihmiset ja hankinnoista päättävät työstävät asiaa omilla tahoillaan, ja joku projektin vastaavaksi nimetty kokoaa aineistoa kaksinkeskisissä tapaamisissa ja yhteisissä palavereissa. Tieto kirjoitetaan ylös, analysoidaan, tiivistetään ja jaetaan tarvitsijoille. Tieto kasvaa, kypsyy ja tulee hyvinkin luontevasti päätösvaiheeseen. Seuraa päätös, suunnittelu, käskytys ja toimintaan pano, palautteen kerääminen, korjaavat toimenpiteet ja eikun maailman valloitukseen. Siinäpä se – menestyksen malli.
Tapa, millä Akaa avautuvaa kuntaliitosasiaa hoiti, vaikuttaisi näin muutamaa kuukautta myöhemmin ajateltuna aivan oikealta. Tämä siis Akaan kannalta ajateltuna – kokonaisuutta mietittäessä voi varmaan todeta, että näin hidas reagointi maailman muutokseen on kallista. Minulle ainakin on selvää, että alle 10 000 asukkaan kunta ei ole tätä päivää Suomessa. Turhaa hallintoa. Näitä kuntia on valtaosa kunnista. Valtakunnallisesti taisi käydä niin, että kun monet muutkin kunnat tekivät samoin: antoivat pyydettäessä ympäripyöreän lausunnon eivätkä olleet millään muotoa aktiivisia vaan odottivat lisäpäätöksiä. Nekin kuntaliitoshankkeet hautautuivat, joita ehkä oli ollut vireillä. Näin menetellen, kun esimiehellä eli valtiovallalla ei ole valtaa yli kunnallisen itsehallinnon, kääntyi koko hanke itseään vastaan. Jos hallitus olisi vain jatkanut Paras-lakia, olisi maassa tehty enemmän kuntaliitoksia kuin mitä nyt viimeisten kolmen vuoden aikana on tehty. Voi, voi!
Meillä Akaassa puuttuu runsaan 100 miljoonan euron budjetista pyöreät viisi miljoonaa. Tämä vastaa noin sadan henkilötyövuoden palkkakuluja. Monet odottavat vuotta 2016, jolloin menee umpeen viisi vuotta Kylmäkosken liittämisestä Akaaseen, ja henkilöstön irtisanominen tulee mahdolliseksi. Näen itse asian eri tavalla. Pitäisi ehdottomasti päästä irti pelolla johtamisesta ja ottaa tilalle motivoiva johtaminen – niin kuin niin monessa Akaan yksikössä jo on arkipäivää. Kyllä me luottamusihmiset teemme osamme, mutta silti näen – ilman vastuun pakoilua – että korjausliike on tultava virkamiehiltä. Sektoripäälliköt (sivistys- ja koulu, sosiaali- ja terveys, teknillinen, hallinto ja vapaa-aika) vetäytyvät kaupunginjohtajan johdolla kahden–kolmen päivän seminaariin, tekevät sektoreiden yli menevää työtä ja laativat ehdotuksen rakenteiden muuttamisesta ja säästöistä. Siitä se on pakko alkaa.
Eero Lapinleimu
