Sonja Myllymäki ja Antti Luukkanen ostivat Viialasta talon kaksi ja puoli vuotta sitten. Sonja muutti uuteen kotiin Tampereelta pian sen jälkeen ja Antti remonttien edettyä vajaa vuosi myöhemmin. Entisen viilatehtaan piipun juurella on riittänyt kunnostamista, ja hommia on luvassa jatkossakin.
– Ulkovuori, sauna, salaojat, vesijohdot ja viemärit. Ja kivijalka on valettu uudestaan, Antti ja Sonja luettelevat tähänastisia töitä.
Seuraavana listalla on katto tai kylpyhuone.
– Kummatkin menevät vielä, mutta jossain vaiheessa ne pitää uusia. Tämä on vähän tällaista, että nälkä kasvaa syödessä, Sonja sanoo.
Pariskunta etsi itselleen kesäpaikkaa tai kotia jostain maaseutukunnasta, josta voisi käydä Tampereella töissä. Antti toteaa Viialan tyydyttäneen muutoksen tarpeen, ja Sonjan mukaan talo Vakkistentiellä tuntui heti omalta.
– Tämä on semmoinen kesämökki–omakotitalo-kombo. Tässä sai molemmat. Aluksi olisin halunnut ihan metsän keskelle, mutta piti ajatella järjen kautta ja muksun kannalta.
Antin tytär Vilma asuu joka toinen viikko Viialassa, mutta käy koulua Tampereella, joten kulkuyhteyksien pitää olla kunnossa. Antti kirjoittaa musiikkilehti Soundiin, tekee muita musiikkialan hommia ja on Tampereella henkilökohtaisena avustajana, joten junille ja busseille on hänelle muutenkin käyttöä. Etenkin kun lompakosta puuttuu ajokortti.
– Kun on täysin julkisen liikenteen varassa, sitä toivoo että ne kulkisivat vielä paremmin. Mutta kyllä minä tykkään Viialassa asua. Tässä iässä se ei ole enää niin iso ongelma, jos kaikki palvelut eivät ole ihan käden ulottuvilla.
Tehdasmiljöistä syntyy oma tunnelmansa
Antille Viiala on ollut täysin uusi tuttavuus lukuun ottamatta rakennuksia, jotka jäivät aikoinaan mieleen Karkkila–Tampere-linja-auton pysähtyessä Viialan keskustassa. Sonjan pappa asuu edelleen Koskenkyläntiellä ja hänen vanhempansakin asuivat aikoinaan Viialassa. Isä oli vieläpä töissä aivan tyttärensä nykyisen kodin vieressä viilatehtaalla. Silti uuteen kotipaikkaan tutustuminen on Sonjallakin alkanut koko lailla nollasta, mutta intoa kartoitukseen on niin hänellä kuin Antillakin.
Sonja kuvailee Anttia historianarkiksi, ja mies myöntää, että lähihistoria kiinnostaa suunnattomasti. Antin mukaan Sonjaa auttaa puolestaan sosiaalinen luonne, ja molemmat tietävät, että koiran ulkoiluttaminen on myös omiaan tekemään paikallisia ihmisiä tutummaksi.
– Aika paljon myös yksi talo voi tuoda ihmisiä pihaan kertomaan sen historiasta. Monet tässä pysähtyneet tosin luulevat, että olemme tuttuja tai sukua edellisille omistajille, Sonja toteaa.
Anttia kiehtovat erityisesti entiset tehdasmiljööt, niiden paikkakunnalle synnyttämä tunnelma ja Viialasta säteilevä, myönteisellä tavalla 70-lukulainen henki. Myös Haihunkoski ja Arajärvi saavat molemmilta maininnat Viialan hienoimpien paikkojen listalla.
– Pumppari taas löydettiin, kun mentiin sinne talvella metsiä pitkin, ja sieltä tuli joku 100-vuotias hiihtäjä vastaan, Sonja kertoo tutustumisesta entiseen vedenottamoon ja nykyiseen karavaanarialueeseen Tarpianjoen mutkassa.
Sonja on töissä Toijalan torin laidalla R-kioskilla, mutta muissa merkeissä Hirsikangasta ei juuri tarvitse ylittää. Ruokakaupassakin hän osaa kertomansa mukaan käydä paremmin Viialassa.
– Kyllä Viiala on Akaan taajamista eniten meidän näköinen. Toijala on liian kaupunkimainen, ja Kylmäkoskella alkaa näkyä se, että kaikki ollaan viemässä, Antti komppaa.
Mikäli jossain päin Akaata tapahtuu jotain mielenkiintoista, lähdetään sitä toki katsomaan.
– Pienellä paikkakunnalla kaikki mitä tapahtuu, on aina merkityksellisempää. Ketolaikka on ehkä paras esimerkki siitä, mitä yhteisöllisyys ja maalaisuus voi synnyttää, Antti ylistää Sarasteen pariskunnan ja muiden kyläläisten Kylmäkosken Savikoskella vuosittain järjestämää tapahtumaa.
Ihmisten sosiaalisuus on yllättänyt
Sonja Myllymäen ja Antti Luukkasen koti on rakennettu alun perin 1920-luvun loppupuolella, ja myöhemmin sitä on jatkettu. Se, että taloa ei ole rakennettu minkään oppikirjan mukaan, on paljastunut remonttia tehdessä. Vaikka yllätyksiä riittää, tämä sopii Antin mielestä ihmisille, jotka eivät hekään elä yleisimpien normien mukaan.
Vanhassa talossa arkeen on syntynyt nopeasti omat rutiinit. Kolmenkymmenen litran lämminvesivaraajassa riittää valutettavaa, kun suunnittelee suihkussa käynnit hyvin eikä tiskaa astioita sitä ennen. Alakerran pattereita pariskunta ei käytä ollenkaan vaan lämmittää uuneja niin paljon kuin ehtii.
– Kyllähän se tuo elämään sisällön, kun näkee vaivan sen ylläpitoon. Eikä se ole pelkkää idealismia, että kunnostaa vanhaa taloa. Ensisijaista on, että me asumme tässä, Antti toteaa.
Sonja myöntää, että aluksi uutta kotia katseli vaaleanpunaisten silmälasien läpi, ja pieniä epäkohtia alkoi ilmestyä myöhemmin. Linjana on, että aina voi muuttaa muualle, jos koti tai meininki muuten ei miellytä, mutta tähän asti on miellyttänyt
– Vielä ei ole tarvinnut lähteä maitojunalla mihinkään, Sonja sanoo.
Myös Antin juuret kasvavat Viialaan yhä tiukemmin.
– Se meininki, mikä Tampereella on, alkaa näyttäytyä vielä erilaisemmalta kuin oma arvomaailma on. Vaikka siellä käy, kyllä koti on täällä.
Kun Sonja ja Antti kerran ovat tutustuneet Viialassa uusien paikkojen lisäksi myös uusiin ihmisiin, heillä lienee käsitys myös siitä, minkälaisia viialalaiset ovat. Sonja aloittaa.
– Jonkinlainen sosiaalisuus niissä on. Kyllä ne tamperelaisista eroavat. Ihmiset saattavat sanoa, että tulkaa katsomaan tipuja, ja mehän tullaan. Toissa syksynä ihmettelimme, kun pimenevässä illassa kaikki torilla vaalikampanjaa tehneet puolueet tanssivat yhdessä.
Antti myöntää, että hänen on vaikea ottaa kontaktia ja puhella ihmisten kanssa niitä näitä, mutta Viialassa sekin onnistuu.
– Täällä se on tehty helpoksi. Ja on hienoa, että täällä on erilaisia ihmisiä. Koiralenkillä voi puhua viisikymppisen brittiläisen punkkarin kanssa, nuoren viialalaisen punkkarin kanssa tai viialalaisen eläkeläisen kanssa. Viiala ei ole niin nurkkakuntainen kuin kokoonsa nähden voisi ajatella.
