On aamuvarhainen. Aurinko on hetki sitten noussut. Istumme pikkubussissa Nicaragua-järven Omepete-saaren kiemuraisella kylätiellä. On Suomi–Nicaragua-seuran järjestämän neljän viikon Nicaraguan-matkan puoliväli. Tiellä kulkee bussimme lisäksi isoja amerikkalaismallisia linja-autoja, pikkuautoja, koululaisia siisteissä kouluasuissaan, työhön kiiruhtavia miehiä ja naisia, ratsastajia, härkävankkureita, vapaina vaeltavia lehmiä ja hevosia, kulkukoiria, kanoja ja kukkoja, yleinen näky sikäläisillä maanteillä. Me olemme matkalla kohti elämämme suurta seikkailua, jyrkkärinteistä Maderasin tulivuorta, emmekä vielä tiedä, mikä meitä perillä odottaa.
Tulivuoret
Nicaraguan länsiosa sijaitsee mannerlaattojen reunavyöhykkeellä, joten maanjäristysten lisäksi maassa on 380 kilometriä pitkä tulivuorivyöhyke. Osa vyöhykettä ovat Maderas (1394 m) ja viereinen Concepcion (1610 m), jotka muodostavat saaren. Luontokeskuksen pihassa reput selkään ja jonossa oppaan perään. Emme kuvittelekaan näkevämme huipulla olevaa kraatterijärveä, mutta 900 metrin korkeudella on kuulemma näköalapaikka.
Alku on helppo, jopa rakennettuja portaita, mutta vähitellen kasvillisuus tihenee ja rinne jyrkkenee. Lopulta on vain liukkaan saven peittämiä suuria kiviä. Konttaamme pahimmat paikat, puiden juurista, oksista ja rungoista saa käsille tukea. Myöhemmin kuulemme, että on myös puu, jonka runko on täynnä pieniä teräviä piikkejä.
Näköalapaikka on vaatimaton mutta näkymä huikaiseva. Pieni osa porukasta jatkaa vielä ylöspäin. Kaikki lihakset puutuneina pitäisi päästä vielä alaskin. Se on paikoitellen hankalampaa kuin ylösnousu. Kaukaa kuuluu apinoiden varoitusääniä. Yli viisi tuntia lähdöstä, ja olemme taas alhaalla. Kylmä olut ei ole koskaan maistunut näin hyvältä. On jo pimeä, kun viimeiset huipulla käyneet palaavat.
Seuraavalle vuorelle noustiinkin nelivetoisilla kuorma-autoilla jyrkkää ja mutkikasta tietä. Kasvillisuuden peittämä Mombacho (1220 m) ei ole purkautunut tuhansiin vuosiin, mutta sammuneen kraatterin ympäri kiertävän luontopolun varrelta löytyi vieläkin reikiä, joista nousi höyryä. Tutustuimme alueen erikoiseen kasvillisuuteen.
Mahtavin käymistämme tulivuorista oli Masaya (400 m), jota jo intiaanit kutsuivat nimellä Palava Vuori. Vierailijoilla on kypäräpakko koska laajasta kraatterista voi sinkoilla kiviä, tuhkaa ja vulkaanisia pommeja. Vajaa vuosi sitten näin oli käynytkin, ja purkautumisvaaran takia pääsy kraatterille suljetaan vielä aika ajoin. Normaalitilassa kraatterista nousee taukoamatta rikkipitoista vesihöyryä. On uskomaton tunne seisoa tuon valtavan padan reunalla.
Granada
Granada oli meidän tukikohtamme matkan aikana, ja siellä herra Orlandon romanttisen nukkavieru hotelli San Angel, jonka osoite on Katedraalista puoli korttelia etelään. Huoneet olivat pieniä, lämpötila ulkona lähes aina 30 astetta ja täsmälleen saman verran sisällä huoneessa, suihkun vesi kylmää silloin kun sitä tuli, ilmaa vatkaava viipperä katossa piti jyrisevää ääntä. Mutta ulkopihalla saattoi istua keinutuolissa, katsella banaanipuita ja kuunnella kyyhkyjen kujerrusta. Pyylevä, hymyilevä herra Orlando tarjoili iltasella rommia, ja ystävällinen henkilökunta loihti aamuksi ravitsevan aamiaisen. Vuorokauden kerrallaan viivyimme, ja sitten lähdimme viikon matkoille.
Granada sijaitsee Mombacho-tulivuoren juurella Nicaragua-järven rannalla. Se on nopeasti kehittyvä 110 000 asukkaan turistikeskus. Kaupunki on laajalle levinnyt, koska siellä ei ole korkeita asuinrakennuksia. Hotellimme sijaitsi vanhassa keskustassa, siitä oli helppo vapaapäivinä lähteä kiertelemään kaupunkia. Ihailimme vanhoja koloniaalisen tyylin palatseja, upeaa katedraalia ja kiertelimme vehreässä keskuspuistossa.
Jokaisessa kaupungissa oli keskuspuisto. Erityisen kiehtova oli torialue. Sinne johti niin sanottu kauppakatu, joka oli jo kokemus sinänsä. Yleensä oli käveltävä kadulla, koska katukäytävä oli täynnä myytävä tavaraa tai sinne oli verstaansa pystyttänyt milloin suutari milloin kelloseppä, kuljeksivat myyjät pyörivät jaloissa, ilma oli sakeana äänistä. Itse tori oli ahdas, meluisa, täynnä erilaisia hajuja, myytävät artikkelit vaatteista kaloihin. Kerran torilta palatessamme huomasimme, että hiuksemme olivat kalansuomuissa.
Jännittävää oli lähteä uusille retkille pohjoiseen ja etelään, länteen ja itään, mutta hyvä oli taas palata Granadaan.
Kahvintuotanto
Kahvi on Nicaraguan merkittävin vientituote. Nyt uhkana on kuitenkin nopeasti leviävä ruostetauti, mikä kuivattaa pensaat ja saastuttaa maan. Tutustuimme kahvinviljelyyn ja tuotantoprosesseihin Matagalpan alueella.
Sato oli jo poimittu, ja marjoja kuivatettiin auringossa laajoilla alueilla. Käsin poimittuja marjoja pöyhitään kuivausvaiheessa useaan kertaan, jonka jälkeen ne kuoritaan ja huonot pavut noukitaan pois. Tietysti käsin. Kaiken näkemämme jälkeen ei kahvin hinta kovin korkealta tunnukaan.
Meret
Nicaragua sijaitsee kahden valtameren välissä, Tyynen valtameren ja Atlantin. Tyynen valtameren äärellä olimme kahteenkin otteeseen. Sinne on jo muodostunut turistikeskuksia, jonne tullaan lomailemaan varsinkin USA:sta ja Kanadasta.
Hotellimme ikkunasta näkyi aava meren selkä, palmuja sekä pelikaaniparvia, jotka taiturillisesti seurasivat aaltojen selkää kuin lentolaivueet kertaakaan koskettamatta vettä.
Rannat olivat loivia, vesi jumalaisen lämmintä, mutta meri ei ollutkaan tyyni nimestään huolimatta. Tyrskyt löivät voimalla rantaan, ja äkkiarvaamatta huomasikin olevansa mahallaan pohjassa, eikä sieltä päässyt ylös toisen auttamatta. Mukavampi oli uida hotellin uima-altaassa.
Hotellin kupeessa sijaitsi kalastajakylä, jonka raitilla oli elämys kävellä, katsella, kuunnella ja haistella. Kylä näytti valitettavasti hiljalleen näivettyvän. Yhden veneen kalastajat eivät enää pärjää troolareille.
Karibian merta matkasimme kapealla pikaveneellä, joka kiisi 80 kilometrin tuntivauhtia aalloilla, rytkytti, pärskytti vettä, nosti ja laski kokkaa pelottavalla voimalla. Perille pääsimme vaikka hieman voipuneina. Karibialla ei ollut enää joka hetki aurinkoista, pilvet peittivät usein taivaan ja joka päivä satoi kaatamalla muutamia minuutteja. Niin myös veneretken aikana, mutta aurinko kuivasi läpimärät matkalaiset. Olimme matkalla Karibian rannikon viidakkokyliin, joihin ei johda teitä. Niihin pääsee vain meritse.
Kylät
Vierailimme kolmessa viidakkokylässä, joissa asui kreoleja, miskiittoja ja garifunia. Miskiitot ja garifunat ovat alkuperäiskansoja, jotka ovat sekoittuneet avioliittojen kautta Afrikasta peräisin olevien vapautuneiden orjien ja afrokaribialaisen väestön kanssa. Kreolit ovat eurooppalaisten ja Afrikasta tuotujen vapautuneiden orjien jälkeläisiä.
Karibian alueen suurin kaupunki Bluefields on eri alkuperäiskansojen keskus. Näillä alueilla puhutaan kreolienglantia, alkuperäiskieliä osaavat enää vanhukset.
Viidakkokylät olivat rauha sielulle. Koska sinne eivät tiet vieneet, ei siellä ollut autoja eikä mopoja. Ihmisillä oli aikaa hymyillä ja jutella kanssamme. Yövyimme garifunayhteisön kylässä Orinocossa. Kulkuväylinä oli betonivaluja, enimmäkseen käveltiin nurmella kuten muissakin kylissä lehmänläjiä väistellen. Kylissä vaeltelivat ihmisten rinnalla lehmät, hevoset, koirat, kissat, kukot, kanat, ankat, aidattuja laitumia ei ollut. Puissa vilahteli papukaijoja, jokunen apina, jopa krokotiilejä lammikossa.
Aamulla auringon noustessa heräsimme huumaavaan musiikkiin, kymmenet linnut tervehtivät aurinkoa, tietysti jokunen kukkokin osallistui konserttiin. Elämä kylissä oli hyvin yksinkertaista. Näimme kala- ja kilpikonnanverkon tekoa, kaislakaton tekoa, yhdestä puusta veneen veistämistä, kassavan kuorintaa viidakkoveitsellä kaikki sormet tallella, leivän tekoa. Elanto hankittiin lähinnä kalastuksella, yhdessä kylässä myös kilpikonnien pyydystämisellä. Kilpikonnan lihan myynti oli kielletty, mutta näimme sitä myytävän Bluefieldsin kaupungissa.
Orinocon kylässä oli yksi pienen pieni kauppa, jossa oli muutamia perustarvikkeita kuten riisiä ja papuja. Katossa roikkui kaksi naisten puseroa. Lasten iloksi varastossa oli karamelleja ja sipsejä.
Asunnot olivat yksinkertaisia puusta ja pelleistä rakennettuja, kattona palmun lehdet. Iltahämärissä asukkaat istuivat keinutuoleissa kuistilla viettämässä aikaa. Tunnelma oli leppoisan raukea. Valot sammuivat keskiyöllä, jolloin kylän generaattori pysäytettiin.
Orinocon kylän erikoisuuksia olivat käärmetohtori ja noitanainen. Käärmetohtori paransi käärmeenpuremia valmistamillaan rohdoilla. Hän oli iäkäs ja kurttuinen, mutta hänellä oli oppipoika, joten tulevaisuudessakin kylän käärmeenpuremat tulevat hoidetuiksi. Vanha noitanainen asui pelottavan näköisessä hämärässä risumajassa. Hän seurusteli henkiolentojen kanssa, jotka antoivat hänelle neuvoja miten parantaa sairauksia ja mitä taikoja kylä tarvitsi voidakseen hyvin. Noitanainen oli hyvin kunnioitettu yhteisössään.
Saimme tutustua myös pontikan tekoon, mikä on ihan sallittua Karibian alueella.
Me matkalaiset lahjoitimme kyliin Suomesta tuotuja lasten vaatteita sekä koulutarvikkeita ja reppuja.
Hyväntekeväisyysjärjestöt
Sairaanhoito ja koulutus Nicaraguassa ovat ilmaisia. Yliopisto-opintoihin vähävaraiset saavat stipendejä. Silti kaikkein köyhimmät perheet eivät laita lapsiaan kouluun vaan työhön.
Nicaraguassa varallisuus on jakautunut hyvin epätasaisesti. Rikkaita on kourallinen, keskiluokka, varsinkin isoissa kaupungeissa, on nousussa sen jälkeen, kun kauppasuhteet USA:han normalisoituivat, köyhiä on enemmistö. Hökkelikyliä näkee kaikkialla. Nicaragua on Latinalaisen Amerikan toiseksi köyhin valtio. Pikku hiljaa maan talous kuitenkin kohenee, mutta siihen tarvitaan vielä muiden maiden apua, rahallista ja asiantuntemusta.
Vierailimme kahdessa hyväntekeväisyysjärjestössä, kumpikin järjestö saa apua suomalaisilta kansalaisjärjestöiltä, muun muassa Suomi–Nicaragua-seuralta. Movimiento Comunal Nicaraguense Matagalpa keskittyy terveyden edistämiseen. Tietoa jaetaan ehkäisystä, yritetään estää perheväkivaltaa, teiniraskauksia, insestiä, edistetään sairaalasynnytyksiä. Järjestö on toiminut 35 vuotta ja on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton. Siihen kuuluu 15 000 vapaaehtoista.
Las Hormiguitas -sosiaalikeskus auttoi 8–14-vuotiaita katulapsia. Järjestö antaa opetusta sekä psykologista apua. Lapsia etsitään kaduilta ja kaatopaikoilta kouluun. Jos he eivät tule, koulu viedään heidän luokseen pakettiautolla. Paikalla oli nuorimies nimeltä Alexis. Hän oli kahdeksanvuotiaaksi tienannut leipänsä kengänkiillottajana, sitten hänet oli houkuteltu kouluun. Nyt hän opetti urheilua, teki työtä liimanhaistelijoiden ja kaatopaikkalasten kanssa. Alexin tarinaa kuunnellessamme yksi jos toinenkin nieleskeli kyyneleitään.
Kulttuuria
Tutustuimme useissa arkeologisissa museoissa Nicaraguan alkuperäisväestön esineistöön, elämään ja tapoihin. Vanhassa Leonin rauniokaupungissa kuulimme kauhistuttavia tarinoita siitä, miten espanjalaiset olivat kantaväestöä kohdelleet. Katselimme patsaita, joissa koirat pureskelivat intiaaneja.
Kansantansseja ja regeetä opettelimme kukin taipumustemme mukaisesti. Hiki virtasi ja hauskaa oli. Kävimme Nicaraguan kuuluisimman runoilijan Ruben Darion kotimuseossa. Komea mies, josta ei Suomessa tiedetä mitään. Kirkoissa oli usein railakas meno, rytmikäs musiikki soi ja kirkkokansa svengasi.
Kulttuuriosuuden huipentuma oli Granadan runoviikot. Iltapäivisin ja iltaisin runoilijat ympäri maailman kokoontuivat katedraalin suurelle aukiolle lukemaan runojaan. Vieraskieliset runot tulkattiin espanjaksi. Aukio oli varsinkin iltaisin tupaten täynnä hartaasti kuuntelevia ihmisiä ja aplodit raikuvia.
Ruoka ja juoma
Ruoka oli hyvää ja edullista. Paljon kanaa, myös eteläamerikkalaista pihvilihaa, rannikoilla kalaa ja hummeria. Tavallinen aamiaisruoka oli Gallo Pinto, riisipapusekoitus. Viikon sitä pystyi syömään, sen jälkeen se jäi lautaselle koskemattomana. Olut ja kivennäisvesi olivat tavallisia ruokajuomia, viiniä oli niukalti. Nicaragualainen rommi oli hyvää ja halpaa. Tujaus aamulla ja illalla piti vatsataudin loitolla ja mielen iloisena.
Erikoisin ravintolassa käynti koettiin Karibian rannikolla Bluefieldsissa. Koko ryhmä lähti yhdessä syömään. Kun pääsimme perille, pimeni koko kaupunki. Liekit loimottivat mustalla taivaalla, kaupungissa oli tulipalo. Isäntä sytytteli kynttilöitä hymyhuulin, kokit kokkasivat kynttilöiden valossa, odottelimme pari tuntia ja söimme mitä parhaimman aterian otsa- ja taskulamppujemme valossa. Tunnelma oli hilpeä, varsinkin kun tulipalo saatiin sammutettua eikä se uhannut hotelliamme.
Matkalaiset
Ryhmämme koko oli 20 henkeä. Vaikka emme ennestään tunteneet toisiamme, sopeuduimme neljän tiiviin viikon aikana mainiosti yhdessä oloon. Autoimme toinen toistamme, laskimme leikkiä, nauroimme paljon. Matkanjohtajana toimi Petri, joka on työssä Suomen lähetystössä, asunut 15 vuotta maassa, nicaragualainen vaimo ja yksi tytär. Iloinen, auttavainen ja vastuuntuntoinen.
Viimeinen illanviettomme ”Näkemiin Nicaragua” oli haikea tilaisuus.
Riitta Hognerud-Mikkonen
Hannu Mikkonen
Nicaraguan tasavalta
– Pinta-ala noin kolmasosa Suomen pinta-alasta.
– Asukkaita saman verran kuin Suomessa.
– Latinalaisen Amerikan toiseksi köyhin valtio.
– Pääkaupunki Managua
– Kieli espanja
– Rahayksikkö Cordoba, 1€ = 30 C$
– Nicaragua-järvi on kooltaan puolet Laatokasta, ainoa järvi maailmassa jossa elää haikaloja.
