Erilaiset järjestöt ja kansalaisliikkeet käynnistävät silloin tällöin yhtiöihin tai tuotteisiin liittyviä osto- tai käyttöboikotteja. Taustalla on lähes aina yhtiön, tai jopa valtion moraalisesti, tai muuten vääräksi koettu toiminta. Onnistuessaan laaja ostoboikotti onkin tehokas mielipiteenilmaisu. Moraalisia vetoomuksia on turha esittää, yhtiöt kuuntelevat vain rahan ääntä. Itsekin osallistuin muinoin mm. Nestle-boikottiin, israelilaiset hedelmät maistuvat vieläkin karvailta eikä Shellin bensa pala autoni moottorissa. Nämä ovat maailmanlaajuisia asioita. Onnistunut pienemmän luokan boikotti nähtiin, kun Turun sinapin valmistus palautui Suomeen. Yhtiö uskoi vasta sitten, kun tuote oli menettänyt jo puolet markkinaosuudestaan. Mielenkiinnolla seuraan, saadaanko aikaan Kossu-boikotti, jos tehdas myydään ulkomaille. Kansallisjuoman boikotointi olisi monelle kova paikka. Ylikansallisten ja kotimaisten boikottien lisäksi lähes kaikki tekevät myös henkilökohtaisia valintoja. Kerronpa näin kesän ratoksi pari omaa tapausta. Suuria liikkeitä moititaan usein huonosta palvelusta jopa palvelun puutteesta, eikä suotta.
Tuotetta en enää edes muista mutta sen sai puoleen hintaan, 40 euron tavaran kahdella kympillä. Ostin aika paljon muutakin ja siinähän se virhe tuli. Vasta kotona huomasin, että eihän sitä alennusta tullutkaan. No ei kun takaisin Tampereelle. Näytin kuittia kassahenkilölle ja sanoin, että tällä kertaa minä olin se tyhmä, joka maksoi liikaa. Tuolla on nimittäin lappu jossa luvataan -50 %. ”Mene sinne osastolle, ei näitä tässä hoideta”, sanoi kassa. Sinnepä sitten menin ja juoksin myyjän kiinni. Näytin kuittia ja alennuskylttiä. ”Nämä hoidetaan tuolla kassalla”, sanoi myyjä. Tulen juuri sieltä, käskivät tänne. ”No KAI MUN TÄYTYY SIT TULLA SINNE kassalle”, voihkaisi myyjä. Kassahenkilö ja myyjä supisivat tovin keskenään ja sitten kassa heitti kaksikymppisen tiskille. En kiittänyt ja lähdin. Ulos astuessani tiesin, etten enää koskaan tule asioimaan tämän ketjun liikkeissä. Ja hyvin ovat kymmenen vuoden aikana kodinkoneet ja -elektroniikka löytyneet, osa ihan oman kylän liikkeistä ja ilman kotiinkuljetusmaksua.
Kaikki varmaan tuntevat kaupunkilegendan nukkavierusta miehestä, joka astuu autoliikkeeseen kädessään seteleillä täytetty kassi. Mies ostaisi auton, mutta kukaan ei tule juttusille. Minulla oli jo auto. Niin uutta ei ollut vielä koskaan ollutkaan, joten ohi ajaessani tuli mieleeni ostaa sellainen maalipuikko, jolla peitellään kiven iskemiä. Merkkiliikkeestä saisi varmaan juuri oikean värin. Myyntitiskillä ei näkynyt ketään. Kauempana hyllyjen välissä kaksi miestä puhui puhelimiinsa. Odotin ja naputtelin tiskiä sormillani. Puhelut vaan jatkuivat ja miehet päästelivät oikein selkäkeikkanauruja. Ajattelin että olisinpa ryhtynyt varaosamyyjäksi, kun tuo on noin hauskaa. Istuin odottamaan. Kahdenkymmenen minuutin päästä olin varma, että he kertovat vitsejä toisilleen. Ihmettelin tilannetta lähellä istuvalle kassalle ja hän tietysti pahoitteli. Yritin että ettekös te voisi… ”Ei se käy, minä hoidan kassaa. Meillä on sellainen systeemi”. Palasin tiskin ääreen. Toinen miehistä oli kadonnut, toinen jatkoi puhelua, ja naurua. Selasin muutamia autoesitteitä ja sillä aikaa katosi se toinenkin. Ja niin kävi, että runsaan puolen tunnin odottelun jälkeen jouduin poistumaan ilman maalipuikkoa.
Hannu Mikkonen
elämän ilmiöitä tarkkaileva eläkeläinen
Ensi viikolla sarjassa kirjoittaa kaupunginjohtaja Aki Viitasaari
