On kärsimyksen päivä vai viikko? Kuukausi? Vuosi? Elämä?
Oletko joskus ollut sairas? Niin sairas, että olet joutunut olemaan sairaalassa vuodeosastolla? Nuorena vakavat sairaalahoitoa vaativat sairaudet ovat harvinaisempia, mutta monet kokevat viimeistään vanhoina sen hetken, kun joutuvat sairaalaan kyvyttöminä hoitamaan itseään, täysin toisten avun varaan. Osa on ehkä nähnyt, millaista se on, jos on käynyt katsomassa sairaalassa jotakuta läheistä, joka on syystä tai toisesta sinne joutunut.
Oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuisi olla täysin muiden varassa? Osaisitko sinä ottaa apua vastaan? Valittaisitko huonoa palvelua vai olisitko kiitollinen siitä, että joku auttaa sinua, kun et itse pysty?
Sairaalassa oleva odottaa aina vieraita, koska he ovat piristys sairaalan arkeen. Kukaan ei halua tulla hylätyksi sen takia, että on sairas. Sairaala on täynnä kärsimystä, niin monet loukkaantumiset, sairaudet ja taudit tuottavat mahdottomasti fyysistä ja henkistä kipua.
Sairaat kamppailevat näiden tuskien kanssa päivästä toiseen, joidenkin kivut vähenevät päivä päivältä, joidenkin kasvavat ja pitkittyvät. Sairaala ei kuitenkaan ole ainoa paikka, missä koetaan kärsimystä.
Värit katoavat. Mikään ei tunnu miltään. Aivot eivät toimi. Olen epäonnistunut kaikessa. Minusta ei ole mihinkään. Väsyttää. Tekisi mieli vain nukkua. Oletko sinä joskus ajatellut näin? Lähes jokainen meistä kohtaa jossain vaiheessa elämää näitä ajatuksia, mutta osalla ne vain käväisevät mielessä ja taas toisilla ne voivat jäädä pyörimään mieleen vuosiksi. Kauan jatkuessaan nämä ajatukset muuttuvat masennukseksi. Se syö mielestä ilon, kehosta voiman ja tulevaisuudelta toivon. Masentunut putoaa pimeään kuoppaan ja jää sen vangiksi.
Masennusta on vaikea ymmärtää, jos ei ole kokenut sitä itse. Jokainen toki tietää, mitä suru on. Melkein jokainen on tuntenut joskus alakuloa tai lievää mielialan laskua. Varsinainen masennus on näille sukua, mutta silti täysin toisenlaista.
Kärsimystä on maailmassa monenlaista. Kärsimys on ihmisen osa, tuskin mitattavissa oleva. Jokaisella omansa. Oliko Kristuksen kärsimys jotain syvempää kuin pilkka ja kuolema ristillä? Oliko hänellekin kauheinta hylätyksi tuleminen, se hirveä tunne, joka pani hänet huutamaan ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” – se hirveä hetki, kun maailman valo sammui maailman pimeyteen? Eikö yhä tänäänkin viiltävintä kärsimystä ole yksin jääminen, tyhjyyteen huutaminen, toivon menettäminen: Jumalani, miksi minut hylkäsit! Ja eikö yhä jatku myös Jumalan kärsimys: Ihminen, miksi minut hylkäsit?
Odota sieluni! Hetkeksikään ei Jumala sulje silmiään. Pettymys pimentää auringon, mutta toivon tie on jo auki. Yö väistyy kyllä. Aamu sarastaa. Ja me, tänään kärsivät, saamme vastauksen: Toivon valo on jo syttynyt; Jumala ei hylkää.
Tiina Helenius
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan nuorisotyönohjaaja.
Pysähdy hetkeksi on Akaan Seudun kolumnisarja, jonka kirjoittajat edustavat Akaassa toimivia seurakuntia.