Lääkäri, yhteiskunnallinen vaikuttaja ja keskustelija, kansanedustajanakin työtä tehnyt Ilkka Taipale (sd) ei jätä kuulijoitaan kylmäksi. Hän auttaa ajattelemaan, muistuttaa omatuntoa. Taipale ei vain puhu, hän myös tekee – jos ei muuta, niin auttaa työelämästä ikänsä ja sairauksiensa vuoksi syrjäytyneitä eläkkeelle.
– Kun nimitämme ihmistä, vaikkapa mielisairas, venäläinen, vanhus, kerjäläinen, somali – ne kaikki sisältävät tietyn leiman. On muistettava, että nämä sanat ovat kielellisiä leimoja. Liisa Ihmemaassa vastasi kysymykseen, mitä sanat tarkoittavat: ne tarkoittavat sitä, mitä minä sanon niiden tarkoittavan. Näinhän se on, puhutaan sanan mahdista. Alussa oli sana – tulkoon valkeus ja valkeus tuli. Sanat ovat aina vaarallisia ja lyövät herkästi pysyviä leimoja. Varoisin tällaista – varsinkin tänä aikana, jolloin nopea media toistaa leimaa loputtomiin.
Akaan Wanhojen Toverien tilaisuudessa Viialassa keskiviikkona vierailleen Taipaleen aiheena oli suvaitsevaisuus. Hän lähestyi aihetta oman elämänpiirinsä ja kokemuksensa voimin, vaikka valittelikin olevansa nykyajassa huono alustaja tästä aiheesta. Aihe sopisi kuulemma paremmin naispapille, jolle aihe on arkipäivää.
– Mutta otetaanpa esimerkkejä kielenkäytöstä. Helsingissä oli aikanaan kodittomia miehiä 4000. Heitä nimitettiinkin kodittomiksi. He asuivat yömajoissa lokakuuhun 1967 asti. Sitten 40 kuoli pakkaseen ja ulkosalla oli koko ajan viitisen sataa miestä. Tulee Lepakkoluola kun Suomi täytti 50 vuotta. Käytännössä yhdessä yössä nimitys kodittomista muuttui, heistä tuli rappioalkoholisteja.
Taipale leikkii sanoilla, avaa sanojen merkityksiä. Koditon mies tarvitsee kodin, asunnoton alkoholisti tarvitsee asunnon ja asunnoton ALKOHOLISTI tarvitsee hoitoa. Rappioalkoholistille riitti rappiomaja, Lepakkoluola, entinen Suomen Värin maalivarasto.
– Jos ihmistä nimitetään ”krooniseksi kitsofreenikoksi”, se vaikuttaa hiukan toiselta kuin ”veteraanipotilas”. Kun rotuhygieniassa mustia kuvattiin neekereiksi, se mahdollisti myös ihmisten käsittelyn toisella tavalla. Nyt heitä sanotaan mustiksi, mieluiten kuitenkin afrikkalaisiksi, jos tällaista määrittelyä tarvitaan ollenkaan.
Esiin nostaminen vaikuttaa
Kun Marraskuun liike 1967 syntyi, kartoitti se muun muassa yhteiskunnan pohjasakan.
– Löysimme muun muassa vangit, asunnottomat, juopot, työttömät ja koulukodeissa olevat. Tämä porukka pyrittiin organisoimaan, nostamaan esiin. Ja he hyötyivät tästä. Ajatellaanpa vaikka pilapiirtäjä Karin kuvaa puliukosta. Sillä oli Pelastusarmeija pomppa päällä ja kassi kädessä. Heitä ei enää ole. Kun tämä porukka alkoi saada asuntoja, ongelma poistui pikku hiljaa.
Joukon alimpana on silti aina ihmisiä, joita Ilkka Taipaleen mielestä pitää edelleen nostaa esiin.
– Tällä hetkellä alin joukko kaupungeissa – ellei mukaan oteta romanialaisia kerjäläisiä ja paperittomia – ovat huumeiden käyttäjät. Toisaalta romanit ovat äärimmäisen tyytyväisiä kun somalit tulivat Suomeen. He pääsivät astetta ylemmäksi. Pelkästään se, että ihmisten sosiaalinen asema nousee, muuttaa heihin suhtautumista. Suhtautumista on yleensä erittäin vaikea muuttaa, mutta sosiaalista asemaa voidaan muuttaa. Ja huomaamatta muuttuu suhtautuminenkin.
– Jos tämä ei ole suvaitsevaisuuden lisääntymistä, niin mikä sitten on.
Syrjäytyneiden esiin nostamisen ohella, myös ryhmien järjestäytymisellä on merkitystä.
– Otetaan vaikka lukihäiriö. Ilmiö tunnetaan nyt, mutta ensimmäinen mietintö aikuisten lukihäiriöstä tuli vasta 1993, kirja 1997, alan järjestötkin vasta 1990-luvulla. Nyt ongelma tunnistetaan, aikaisemmin näitä ihmisiä pidettiin tyhminä. No mihin lukihäiriöiset ovat päätyneet? Vaikeasti lukihäiriöistä pääsee ylioppilaiksi vain 10 prosenttia, mutta silti Suomen kovin urheilupomo, Ruotsin kuningas, Norjan rikkain mies ja niin edespäin. Monia taiteilijoita ja johtajia, kansainvälisiä nimiä Einstein, Wittgenstein. Kun järjestö perustettiin ja tietyt ihmiset antoivat lukihäiriölle kasvot, se helpotti tavattoman monia. Ja lukihäiriö tunnistetaan ja sitä voidaan jo lapsesta asti hoitaa, sanoo Taipale.
Eläkkeistä maksetaan myös veroja
Julkisessa keskustelussa vanhukset leimataan usein rasitteeksi, kulutavaksi välttämättömäksi pahaksi. Ilkka Taipale puhuu hopeahapsisten taloudesta ja muistuttaa, että esimerkiksi eläkkeistä maksetaan myös veroa.
– Mehän ylläpidämme jokainen veroillamme jo yhden tai kaksi hoitajaa. Tämä jatkuva narina vanhuksia kohtaan pitää lopettaa ja viimeistään siinä vaiheessa se loppuu, kun narisevat suuret ikäluokat ovat eläkkeellä. Vanhuksia ei pidä myöskään pitää yhtenä joukkona, eihän lapsiakaan tutkita 0–16-vuotiaiden ikäluokkana.
Ilkka Taipale myös kysyy, mitä yhteiskunnalle tapahtuisi, jo 65-vuotiaita ja sitä vanhempia ei olisi.
”Emme ole piruja”
Viialasta Ilkka Taipale kiirehti Helsinkiin matkustaakseen Moskovaan kansainväliseen Lääkärit ydinsotaa vastaan forumiin Moskovaan. Järjestö on tunnettu ja hyvin vaikutusvaltainen. Se kykenee keskustelemaan yli poliittisten ja uskonnollisten rajojen.
– Järjestö tunnetaan monissa sellaisissakin maissa, joiden demokratia on kyseenalainen. Pohjois-Koreassa meidän ystävämme sanoi: emme ole piruja, olemme ihmisiä. Tässä on jotakin tärkeää, ja samanlainen suhtautuminen meidän pitäisi ottaa joka ikiseen sakkiin. Rikolliset, syrjäytyneet, eri puolilta maailmaa täällä olevat, me kaikki, ovat ennen kaikkea ihmisiä, sanoo Ilkka Taipale.
– Keski-Amerikka taitaa olla koko maanosansa sellainen, että emme löydä siitä hyvää sanottavaa. Salvadorissa on viisi rikollisjengiä. Tapasin yhden vanhan sissitaistelijan, joka kertoi sopimuksesta papiston kanssa, että lopetetaan toisten jengien jäsenten, vanginvartijoiden, sotilaiden ja poliisien murhaaminen. Murhatilastot romahtivat. Nämä rikollisjärjestöt ylläpitävät maan sosiaaliturvaa, koska maa itse ei siihen pysty.
Maailmalla reissaava ja yhteiskunnallisen osallistuva 1960-lukukainen Taipale on ajan hermolla koko ajan.
Ammutaanhan hevosiakin
Kuulun suuriin ikäluokkiin, ja minä pelkään. Pelko koskee vanhuutta, ja se odottaa jo kulman takana. En pelkää kuolemaa, se kyllä löytää minut ajallaan. Pelkään kärsimystä. Pelko on kasvanut kokemusten myötä. Kun äitini halvaantui yhdeksänkymmentä luvun puolivälissä, ja joutui vanhainkotiin, sain nähdä hänellä vielä monta hyvää vuotta, joista äiti nautti. Oli hyvä hoito, tapahtumia ja seuraa. Sitten vähän kaikesta alettiin karsia. Oli vähemmän henkilökuntaa ja virikkeitä.
Kun henkilökuntaa ei enää riittänyt vessareissuille saattajaksi, kuvaan tulivat vaipat. “Laske siinä maatessasi vaan kaikki mitä tulee siihen vaippaan”. Äidistä se oli nöyrryttävää, hän tunsi luopuvansa ihmisarvostaan. Ei hän valittanut, kun ei ollut sellainen ihminen, mutta siitä alkoi lähtölaskenta. Ymmärsin äidin tunteet ja hoitajien kiireen. Ei ollut ihan helppoa seurata sitä ja joskus kysyin itseltäni, entä kun tulee minun vuoroni olla toisten avun varassa, miten kestän sen? Äidin aika täyttyi ja hän pääsi pois vaipoistaan.
Vuosien kuluttua vuodeosastolle joutui toinen minulle läheinen ihminen. Tilanne osastolla oli pahentunut entisestään. Huoneessa oli neljä potilasta, joista yksi valitti taukoamatta, toinen aukoi ikkunoita ja kolmas luetteloi tavaroitaan yöpöydällä. Levottomuus oli jatkuvaa. Kun kävin hänen luonaan, silmiin syttyi toivo, ja kerta toisensa jälkeen hän pyysi “vie minut täältä pois!” En voinut tehdä sitä ja toivo sammui apaattiseen tuijotukseen.
Nyt minä olen jonossa seuraavana. Marssijärjestystä ei tiedä onneksi kukaan, mutta ihmisen vuosien määrä on rajallinen. Elämäni kulkua en voi muuttaa, mutta voisiko muuttaisin sen loppua. Haluaisin mahdollisuuden päättää omasta lähdöstäni, sitten kun elämällä ei ole muuta annettavaa kun kipua ja luopumista. En usko, että kärsimys jalostaa ihmistä. Tarpeeton kärsimys elämän loppumetreillä on asia, johon en haluaisi alistua. Se ei ole mielestäni kohtuullista, eikä ihmisarvoista. Kun toivoa ei enää ole, haluaisin saada toiseen käteeni kourallisen pillereitä, ja toiseen käteen kuohuviinipullon. Haluaisin sanoa, että tämä matka on ollut huikea, KIITOS, tämä riitti.
Olen tehnyt kaiken minkä etukäteen voi. Olen tehnyt hoitotestamentin ja testamentannut koko kroppani lääketieteen käyttöön. Tämä kroppahan on pelkkä matkalaukku, kun en itse sitä tarvitse siitä voi hyötyä joku muu.
Kun ainoaa poikaani 17-vuotiaana puukotettiin hengenvaarallisesti, ja kun siitä onneksi selvittiin normaaliin elämään, kysyin häneltä olisiko vaikeaa puhua kuolemasta. Ei onneksi ollut, ja niin tein edellä kerrotut toimenpiteet, ja poikani talletti tärkeät paperini itselleen odottamaan aikaansa.
Koko kropan testamenttaus ei ole ihan yksinkertainen toimenpide ja kaksi ystävääni joutui paperilla todistamaan, että mielentilani oli niin normaali, kun se nyt voi minut huomioon ottaen olla. Melkein kaikille asioille voi nauraa, kuolemallekin. Ystäväni, joka on ammatiltaan terveydenhoitaja, istui keittiöni pöydän ääressä ja purskahti nauruun papereita lukiessaan. Kun kyselin mikä nyt on niin hauskaa, hän kuvaili tulevaisuuttani kuolemani jälkeen. Olen osissa tutkimuspöydällä ja avuttomat lääketieteen opiskelijat miettivät, että tässä on pakko olla enemmän kun yksi. Kuulun näet siihen, ei kovin hoikkien ihmisten ryhmään. Nauroimme mielikuvalle ihan hervottomina. Oma lääkärini, jonka työpäivää halusin jutullani keventää, taisi olla tosikko, eikä ollut lainkaan huvittunut, vaan tuijotti ohitseni ikkunaa ja totesi, että “Tämä taitaa nyt olla sitä mustaa huumoria.” No, sitähän se.
Vanhainkotipaikkoja riittää vain kaikkein huonokuntoisimmille. Entä kun voimat eivät enää riitä kodin seinien ulkopuoliseen elämään. Käykö joku aamuin illoin ovelta kysymässä olenko vielä hengissä? Onko pelkkää haavetta, että voisin olla laitoksessa muiden vanhusten kanssa, ja viettää täysipainoista vanhuksen elämää, ilman pelkoa täydellisestä yksinäisyydestä, joka olisi kuolemaakin pahempaa? Kaikki toivovat voivansa lähteä täältä saappaat jalassa, mutta niin onnekkaita emme kaikki ole. Suuret ikäluokat täyttävät erilaiset laitokset elävinä ruumiina, ja elämme yhteiskunnassa jossa vanhuksia ei arvosteta. Äidilleni ei riittänyt vessaan taluttajaa. Riittääkö minulle edes vaipan vaihtajaa?
Kun aikani lähestyy loppuaan ja edessä on vain kipua ja kärsimystä, en tiedä riittäisikö sisuni, kun ratkaisun hetki olisi edessä. Elämä vaikeuksineenkin on meille kaikille rakas. Tärkeintä olisi kuitenkin tietää, että minulla olisi oikeus tehdä niin jos se olisi harkittu päätökseni. Tähän viimeiseen itseään koskevaan päätökseen ihmisellä tulisi olla päätösvalta. Luulen, että se helpottaisi pelkoani. Eläinkin armahdetaan kärsimyksistään, kun sen aika on tullut täyteen. Ihmistä sen sijaan ei armahda kukaan.
Kirjoituksen otsikko on lainattu vanhasta amerikkalaisesta elokuvasta joka kertoo ihmisten nöyrryttämisestä laman seurauksena. Käykö meille samoin? Vai olisiko meillä vielä mahdollisuus yhdessä muuttaa tulevaisuutemme edes vähän valoisammaksi?
Raija-Liisa Viitanen
