Mirjam Kallionpää oli 14-vuotias, kun hän joutui jättämään syntymäkotinsa – 1950-luvulla sattunut läheltä piti -tilanne kummittelee edelleen mielessä

98-vuotiaan Mirjam Kallionpään kodin seinällä on kuvat kahdesta tärkeästä kodista. Maalaus esittää syntymäkotia, joka jäi rajan taakse Karjalaan. Ilmakuvassa  on Kallionpään perheen Toijalan Kurkelaan rakentama omakotitalo. Kuva: Tarja Antola

98-vuotiaalla Mirjam Kallionpäällä (o.s. Toivanen) on ehtinyt olla monta kotia. Ensimmäinen niistä oli Kurkijoen Sorjossa Karjalassa. Kallionpää arvelee, että hirsitalon rakensivat vuonna 1908 tai 1909 hänen isänsä ja tämän veli, joiden tilat olivat vierekkäin.

Kallionpään lapsuudenperheessä oli kymmenen lasta, joista vanhin syntyi 1910 ja nuorin 1930. Lapsuudenkodissa oli yksi huone.

– Olen ihmetellyt, miten me siihen mahduttiin. Kesällä nukuttiin aitassa, jonka toisessa päässä oli viljavarasto ja toisessa jonkinlaisia sänkyjä. Vartosimme, että kesä tulisi äkkiä, Kallionpää muistelee.

Mirjam Kallionpään isä Ferdinand Toivanen.

Jalat riippumassa

Tuvan lattialla oli luukku, josta pääsi lattian alla olevaan kellariin. Siellä säilytettiin talvella perunoita ja marjoja.

– Olin olevinani, kun sanoin, että mulla on sellainen koti, jossa laitetaan jalat riippumaan. Kun luukku otettiin pois, menimme reunalle istumaan ja olimme jalat riippumassa, Kallionpää kertoo.

Tuvassa oli seinän mittainen sänky, jossa lapsia nukkui kummassakin päässä jalat vastakkain. Kun Mirjamin äidinäiti tuli käymään, häntä varten tupaan tuotiin pukkisänky.

– Vartosin kauheasti, koska se mummo tulee. Hänellä oli aina jotain taskussa, jos ei muuta niin keksi, karamelli tai vaikka sokerinpala.

Isomman talon rakentamistakin suunniteltiin, ja sitä varten ehdittiin hankkia hirret, mutta sota muutti suunnitelmat.

Perhe joutui jättämään kodin maaliskuussa 1940, kun Kurkijoki talvisodan rauhan jälkeen luovutettiin Neuvostoliitolle. Mirjam oli 14-vuotias.

– Olimme Sorjon asemalla lähdössä evakkoon, kun rauha julistettiin. Sitten tuli tieto, että juna ei lähdekään. Mutta tavaroita ei saanut purkaa, kun lähtö tulisi mihin aikaan hyvänsä, Kallionpää muistelee.

Evakkoon lähtijät pääsivät palaamaan vielä kotiinsa. Äiti jakoi asemalla perheen eväät sotilaille, sillä kotiin oli jäänyt vielä jauhoja uusien leipien paistamiseen. Lopullinen lähtö tuli kaksi päivää myöhemmin.

Kun Kallionpää vuosikymmeniä myöhemmin kävi katsomassa vanhaa kotipaikkaansa rajan takana Karjalassa, jäljellä oli vain monttu, uunin luukut ja uuden talon rakentamiseen varatut hirret, jotka olivat lahonneet.

Mirjam Kallionpään veljet isänsä (edessä keskellä) kanssa yhteiskuvassa.

Asutustila Metsämaalta

Kurkijoelta lähdettyään perhe asui ensin yhden huoneen mökissä Jämsässä, kunnes sai asutustilan Metsämaalta, joka on nykyisin osa Loimaata.

– Siellä oli vanha talo, jossa siinäkin oli vaan yksi huone, Kallionpää kertoo.

Metsämaalla Kallionpää tapasi sittemmin tulevan miehensä Einon, joka lapsuudenperheensä kanssa asui naapuritilalla. Pariskunta vihittiin Metsämaalla vuonna 1944.

– Jännäsimme kerkeekö hän sodasta, mutta kerkesi. Hän tuli vasta aamuyöllä, kun vihkiminen oli seuraavana ilta, Kallionpää kertoo.

Koti ehti olla Riihimäellä, Metsämaalla ja Orivedellä, ennen kuin Kallionpäät vuonna 1948 muuttivat Toijalaan Einon päästyä töihin VR:lle.

Kallionpäät olisivat saaneet rintamamiespaikan Metsämaalta, mutta kun työmahdollisuudet maanviljelyspaikkakunnalla tuntuivat kehnoilta, jäi perhe Toijalaan.

Mirjam Kallionpään pitkäaikaisin koti on ollut perheen Kurkelaan rakentama omakotitalo, jossa hän ehti asua viitisenkymmentä vuotta. Kaksikerroksisesta Ylpön rivitalosta omaan taloon muuttaminen oli helpotus kuusilapsiseksi kasvaneelle perheelle.

Mirjam Kallionpää täytti 8. tammikuuta 98 vuotta. Kuva: Tarja Antola

Lättähattu pelästytti

Omakotitalon rakennusajasta Kallionpäälle on jäänyt ikävä muisto, joka edelleen kummittelee mielessä. Kallionpää oli jäädä junan alle, kun hän oli tuomassa pyörällä eväitä rakennusmiehille. Perheen pieni tytär istui telineessä edessä ja nuorin pojista tarakalla. Vanhimmat pojat olivat isänsä apuna tontilla.

– Lättähattu tuli hiljaa Turusta päin. Ennen radan ylitystä oli ylämäkeä, ja siihen piti ottaa vauhtia. En huomannut junaa, ennen kuin se rupesi huutamaan. Kerkesin mennä yli, mutta vapisin niin, etten kyennyt polkemaan. Se on mielessäni aina, kun silmäni ummistan, Kallionpää kertoo.

Perhe muutti Kurkelaan lumisateisena itsenäisyyspäivänä vuonna 1955.

Mirjam Kallionpää on ollut leskenä parikymmentä vuotta. Kurkelan-talosta luopumisen jälkeen hän on asunut kerrostalossa Toijalan keskustassa. Kodin seinällä on taulu syntymäkodista Karjalassa sekä ilmakuva perheen omakotitalosta Kurkelassa.

Oli paikka mikä tahansa, se alkaa Kallionpään mukaan tuntua kodilta, kun siihen tottuu.

– Eikös sanota, että sitä koirakin sanoo kodikseen, jossa kolme yötä on, Kallionpää nauraa.

Eino ja Mirjam Kallionpää lapsineen.