Venäjä aloitti suurhyökkäyksen Ukrainaan viime vuoden helmikuun 24. päivänä, eli sota on aivan kohta kestänyt jo kaksi vuotta. Näinpä Suomen itsenäisyyspäivää peilataan tänäkin vuonna monessa puheessa ja kirjoituksessa sodan kautta.
Tiedotusvälineen näkökulmasta Ukrainan sodan kuluessa on ihmetelty erityisesti sitä, miten kömpelöä Venäjän sotapropaganda on ollut. Monesti on vaikuttanut siltä, että mustaa yritetään virallisen Venäjän suulla selittää valkoiseksi. Siltäkin on tuntunut, että väitteet kannattaa uskoa tosiksi vasta, kun virallinen Venäjä ne kiistää. Voiko tällainen viestintä tosiaan toimia Venäjän kotirintamalla? Voisiko se toimia siksi, että vastaanottajat eivät ehkä välitä?
Olisi mielenkiintoista tietää, miten Ukrainan sotaa koskevien uutisten lukijamäärät eri medioissa ovat kehittyneet. Kerääkö neutraali, faktapohjainen sotauutinen ilman erillistä shokkielementtiä yhtä paljon lukijoita kuin helmikuussa 2022? Useimmat oletettavasti tietävät vastauksen. Jos lukijamäärät ovat laskeneet, voisiko se johtua siitä, että kiinnostus on vähentynyt?
Samaan aikaan sotaa käyvän Venäjän naapurimaassa Suomessa vietetään itsenäisyyspäivää ja eletään joulun odotuksessa. Moni kuluttaa juhla-aikaa vaikkapa somessa tai suoratoistopalveluissa. Sekä TikTokissa että monissa suoratoistopalveluissa on mahdollista katsoa sisältöä nopeutetussa tahdissa. Siis katsoa vaikkapa 30 sekunnin TikTok-video nopeammin tai rentoutua hyvän elokuvan parissa, mutta vähän tehokkaammin. Jos aikamme on tosiaan näin kysyttyä, onko meillä silloin ollenkaan aikaa kiinnostua siitä, mitä Venäjä naapurilleen tällä hetkellä tekee?
Venäjä lähetti omat joukkonsa Suomen kimppuun 30. marraskuuta 1939. Seurasi lyhyt talvisota, jonka aikana kansainvälinen mielenkiinto kohdistui Suomeen. Koska sota oli nopea ja kilpailu yleisön ajasta huomattavasti vähäisempää kuin nykyään, Suomen asia jaksoi kiinnostaa. Yleisöön ei iskenyt sotaväsymys, kuten nyt Ukrainan sodan pitkittyessä saattaa käydä.
Voisimme viettää itsenäisyyspäiväämme ja sen jälkeisen ajan sen varmistamiseen, että meiltä suomalaisilta Ukrainan asia ei unohdu. Se saattaa olla parasta, mitä voimme oman turvallisuutemme eteen tehdä. Emme saa tuudittautua siihen uneen, jossa Suomen liittyminen Natoon ja Naton viides artikla eli perustamissopimuksen kohta, joka määrittää jäsenvaltioiden velvoitteen puolustaa muita jäsenvaltioita ratkaisi kaikki ongelmamme.
Historia ei ole tae tulevasta. Vaikka Naton viides artikla on sen verran kova pelote, ettei sen pitävyydelle ole koskaan kokeilijaa löytynyt, se ei tarkoita, etteikö säännöistä löytyisi myös tulkinnanvaraa. Nato-kumppanimme saattaisivat olla kyvykkäitä löytämään sellaista varaa esimerkiksi siinä vaiheessa, jos Ukrainan sodan annettaisiin päättyä Venäjän voittoon. Sen jälkeen rajan takana ei olisi sotaa käyvä valtio, vaan juuri edellisen vastustajansa nujertanut valtio, joka lähtisi tasaamaan puntteja lännen kanssa.
Tulevat itsenäisyyspäivämme varmistaaksemme meidän kannattaa toimia nyt toisten itsenäisyyden säilyttämisen eteen esimerkiksi niin, että emme anna mielenkiinnon Ukrainan asiaan hiipua. Ukrainan asia on meidän.
