Adventti on alkanut ja olemme valmistautumassa joulun viettoon. Sinivalkoiset liput liehuvat. Elämme itsenäisyyspäivän ytimessä. Presidentin Linnan juhlien teemana on tänä vuonna ”Ajat vaihtuvat”. Kaiken muuttuvan keskellä pohdimme uuden presidentin valintaa. Siihen meillä kaikilla äänioikeutetuilla kansalaisilla on samat oikeudet ja velvollisuudet vaikuttaa. Sitä tosin olen miettinyt, mihin tarvitaan miljoonabudjetteja, äänestäminenhän on meille ilmaista. Toivottavasti saamme raittiin, hyvän ja kansakunnan yhteistä etua ja tulevaisuutta rakentavan päämiehen.
Kuulun sukupolveen, jonka isät ovat taistelleet tämän maan itsenäisyyden puolesta. Siinä sankari- ja taisteluketjussa oli myös oma Toivo-isäni. Hän oli eteläpohjalainen, oman Sakari-isänsä viisivuotiaana menettänyt lapsi, joka äitinsä opastamana joutui välittömästi ottamaan isännän roolin ja tarttumaan hevosen ohjaimiin liian varhain. Hevosiin liittyi myös hänen armeija-aikansa Lappeenrannan ratsuväessä.
Itsekin seisoin juuri sillä samalla kentällä vuosikymmeniä myöhemmin hänen vielä viimeisiä päiviä eläessään. Se oli koskettava hetki, jota en tule unohtamaan.
Isäni elämän parhaat nuoruusvuodet kuluivat ”siellä jossakin”, mutta sirpalejäljet tuntuivat pysyvinä muistoina kehossa läpi elämän niin polvissa kuin olkapäissä. Varsinaista virallista sotainvalidien kuntoutusta hän ei ehtinyt paljoakaan saada. Mutta muistan lapsuudestani, kun hän joskus makasi kamarin lattialla mahallaan ja pyysi, että painelisin hänen selkäänsä omilla jaloillani.
Sodan jälkeen hänen työuransa vei Valkeakosken Yhtyneiden tehtaille, siellä yhteistä kämppäasuntoa toisten kanssa jakaen. Se elämisentapa johti kuitenkin hyvin nopeasti uuden kotipaikan ja työpaikan etsintään toisaalta. Niinpä tie johdatti hänet sitten Viialan Haihunkoskelle, jonka punaisen tuvan ympärille muodostui sitten koti, perhe ja lopullinen elämisen muoto.
Vapaus ja vastuu kuuluivat yhteen. Se näkyi isäni tekemisissä uutterana, ryhdikkäänä ja pyyteettömänä toimintana niin Viialan vaneritehtaalla kuin nahkatehtaan vahtinakin. Raskas yötyö kuitenkin kulutti ja vei eteenpäin Viialan kunnan palvelukseen, jossa hän toimi eläkepäiviensä alkamiseen asti.
Tämä kaikki edellä kerrottu johti seuraaviin pohdintoihini. Miten olemme näitä sota-ajan sukupolviamme, niin isiämme kuin äitejämme kohdelleet, kunnioittaneet ja arvostaneet. Siinä olemme varmaan useamman kierroksen jäljessä. Tiedämme ja näemme, että se aika siltä osin alkaa olla ohitsemme, mutta voimme siitä saatua oppia soveltaa läheisiimme ja kasvavaan sukupolveen, jos ymmärrämme elämän arvot oikeissa mittasuhteissa. Se voisi olla juuri se oikea ja aito sukupolvikokemus!
Yhdessä tekemisestä vain saattaa olla pula. Mikä sitten meille kaikille suomalaisille on yhteistä? Aamiaiseemme kuuluu yleensä kaurapuuro, kotimaiset marjat, pari kuppia kahvia, lasillinen mehua pihamarjoista, voileipä kevyiden leikkeleiden kera. Omalle aamiaispöydälleni kuuluu myös Päivän Tunnussana, josta luen vuoden jokaiselle päivälle varatut raamatuntekstit. Ne antavat ihmeellistä evästä, suojaa, turvaa ja voimaa päivittäiseen elämäni kulkuun.
Tämän itsenäisyyspäivän psalmitekstissä 96:1-9 sanotaan. ”Laulakaa Herralle uusi laulu! Laula Herralle kaikki maa, laulakaa Herralle, maan asukkaat!”
Näin joulun aika kutsuu meitä kaikkia laulamaan, kiittämään ja ylistämään Jumalaa hänen suurista teoistaan.
Terhi Hakala-Vappula
Kirjoittaja on Viialasta kotoisin oleva ja sinne aina palaava eläkkeellä oleva diakonissa.
