Viialan MLL järjesti pari viikkoa sitten hienon 100-vuotisjuhlan. Tunnelma oli iloinen ja tehtävää riitti, kun järjestäjät olivat nähneet paljon vaivaa puitteiden eteen. Yhtenä yksityiskohtana ruokapöytiin oli laitettu isoon kulhoon duplo-legoja, joista oli lupa rakentaa ruokailun lomassa. Katselin naapuripöytään saapuvia kahta ehkä noin 8–10-vuotiasta pojanviikaria, joista toinen tarttui palikoihin ja rakensi niistä muitta mutkitta rynnäkkökivääriä tai konepistoolia jäljittelevän esineen.
En kuullut poikien keskustelua, mutta otteet rakennelmasta eivät jättäneet epäilystä rekonstruktion kohteesta. Lähtiessään poika jätti pyssyn pöydälle. Pian pöytään pienempien lasten kanssa saapuva äiti purki sen nopeasti ja palikat palasivat kulhoon odottamaan seuraavaa muotoaan.
Jäin miettimään näkemääni. Miksi legoja käsiinsä saava lapsi haluaa ensimmäisenä tehdä nimenomaan sotilaiden käyttämän aseen? Ehkä syy on sotauutisten kyllästämässä todellisuudessa, eiväthän lapsetkaan voi niiltä uutisilta välttyä. Onko jotenkin hyväkin asia, että lapsi lähestyy vaikeaa aihetta persoonattoman välineen kautta, ymmärtämättä vielä mitä sillä todellisuudessa saa aikaan?
Mietin myös mistä lapset saavat kimmokkeen leikkiä toisen ampumista. Missä ja miten pienelle lapselle syntyy malli, että osoitetaan vaikka vain sormella ja sanotaan pum? On väitetty, että useimmat poikalapset kiinnostuvat autoista ja tytöt nukeista, vaikka niitä ei heille olisi tarjottu. Onko viehtymys sotaan ja ihmisen ampumiseen samoin jo siirtynyt erityisesti poikien geeniperimään ja lajinomaiseen käyttäytymiseen?
Kun itse olin pikkupoika, vanhempani päättivät, että minulla ja veljelläni ei ole sotaleluja. Tämä ei lähtenyt mistään intomielisestä pasifismista, isä oli aktiivinen reserviläistoiminnassa ja metsästyksessä. Aseita ja ampumista siis nähtiin kyllä, mutta ne eivät kuuluneet lapsille. Niin kova kuitenkin oli vimma pyssyihin meilläkin naskaleilla, että ruokapöydässä pureskeltiin näkkileipä pistoolin muotoiseksi ja sillä osoiteltiin. Kavereilla oli puupyssyjä, joten kai niitä myös vähän yritettiin tehdä puolisalaa kotiverstaalla.
Jokin siis ajaa ihmistä sodan jäljittelyyn. Sotalelujen ja -pelien täyspanna lapsilta tuskin tuottaa sinänsä parempia ihmisiä. Tärkeämpää lienee keskustella lasten, niin poikien kuin tyttöjenkin kanssa siitä mitä sota tarkoittaa, ja mitä kaikkea toisen osoittamiseen aseella liittyy. Tv-uutiset tarjoavat valitettavasti joka ilta materiaalia keskustelujen pohjaksi. Jos tuntuu että ei halua sitä lapsensa näkevän, on tappamispelit ja lelupyssytkin silloin aika helppo kyseenalaistaa.
Vaikka malli sotimiseen on jo taaperolla, väkivaltaviihteen ikärajoilla vielä yritetään suojata lapsia asioilta, joita he eivät osaa käsitellä. Niiden noudattaminen on sitten meidän vanhempien käsissä. Fantasiatappaminen tuskin on ok yhdellekään alakoululaiselle, kun laajasti uskotaan vasta 16-vuotiaan olevan sinut todellisuuden ja fiktion erottamisessa. Eiköhän siinä jotain perää ole.
Olli Ristimäki
Kirjoittaja on viestinnän ammattilainen ja perheenisä.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
