Sotien 1939–1945 jälkeen Toijalan kauppalassa muodostettiin Toijalan, Pappilan ja Nahkialan koulupiirit. Lapsia syntyi paljon, ja kouluja piti saada lisää. Ensimmäisenä rakennettiin 1949 Pappilaan koululle lisärakennus. Sitä seurasi Nahkialaan aivan uusi koulu, joka valmistui 1951. Tämä ei vielä riittänyt, ja Toijalan Keskuskansakoulua laajennettiin uudisrakennuksella 1955.
Nahkialan koulua varten saatiin kolme tarjousta Pennolan, Hasian ja Äykön maista uuden koulurakennuksen paikaksi. Hannes Äyköltä kauppala osti 1,5 hehtaarin tontin, jolle hämeenlinnalainen rakennusliike Kummila Oy rakensi koulun ja opettaja-asuntolan. Aliurakoitsijoina toimivat Toijalasta Jalojärven Sähköliike Oy ja Lasitusliike Heinonen.
Koulu aloitti toimintansa syksyllä 1951, jolloin sen opettajina olivat Aira Merimaa, Sirkka Marttila, Ella Mäntykoski, Klaudia ja Tuomo Saurio. Vuotta myöhemmin opettajaksi tuli lisäksi Leena Saarinen.
Me 36 hyvää vuosikertaa 1946 olevat lapset aloitimme Nahkialan koululla tiistaina 1. syyskuuta 1953. Koulu oli siis melko uusi ja kaikin puolin hyvä meidän koulutiemme aloitukseen. Oli sisävessat, joihin kuitenkin kulku oli ulkokautta. Keittiö oli moderni höyrykeittimineen. Luokkahuoneet olivat tilavia ja valoisia. Opettajaksi saimme Sirkka Marttilan. Hän oli tuolloin 36-vuotias neiti-ihminen.
Opetus lähti hyvin käyntiin, ei ollut kurinpito-ongelmia. Kun opettaja puhui, lapset tapittivat häntä silmiin, olivat hiljaa ja kuuntelivat. Näin me opimme lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Ensimmäisen luokan todistuksessa oli arvosteltu aineet: Uskonto, Ympäristöoppi ja askartelu, Äidinkieli a) lukeminen b) kirjalliset harjoitukset, Laskento, Piirustus, Kaunokirjoitus, Käsityö, Voimistelu, leikki ja urheilu sekä Laulu.
Koulunsa Nahkialassa 1953 aloittaneet kokivat yhteenkuuluvuutta, ja niinpä me kokoonnuimme 40 vuotta koulunkäynnin aloituksesta Ellilän Kievarissa kesällä 1993, jolloin mukana oli peräti 23 lasta tai silloin jo aikuista. Mukana oli myös ensimmäinen opettajamme Sirkka Marttila, joka tuolloin oli 76-vuotias.
Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Pieni porukka koki, että pitäisi taas tavata. Niinpä lähetimme kutsut vanhoille koulukavereillemme ja kokoonnuimme Ellilän Kievariin 28.9.2023, jolloin koulumme aloituksesta oli kulunut 70 vuotta.
Kievarin pihalla meitä oli vastassa Pekka Veikko Mäkinen ja Leo Mensonen, jotka kantoivat päävastuun kokoontumisesta. Väkeä kerääntyi hiljalleen paikalle, nyt meitä tuli 15, joka on aika korkea luku, kun ajatellaan, että osa meistä on jo kuollut.
Siinä sitten pihalla alkoi heti melkoinen pulina. ”Hei sää et ole yhtään muuttunut, mutta pakko kysyä kuka sää oot”. Tällainen lause kuultiin, ja se johtuu siitä, että mekin vanhenemme ja hienoista muistin heikentymistä oli havaittavissa. Kuitenkin vanhat muistot kansakouluajoilta olivat kirkkaana mielessä, niitä kerrottiin, ja paljon myös naurettiin.
Kokoontumisen arvostusta edusti Ulla Lüdenbach os. Oksala, joka oli varta vasten tämän kokoontumisen takia tullut Kölnistä Suomeen ja Akaaseen. Myös muualta Saksasta ja Sveitsistä tuli terveisiä.
Vähitellen siirryttiin sisään, jossa taukoamaton puheensorina jatkui. Istuimme pitkän pöydän ääreen, jolloin syntyi pieniä porukoita, jotka juttelivat keskenään. Pekka avasi virallisesti tilaisuuden, ja juttelu jatkui. Lasia kilisyttämällä sai puheenvuoron, kun halusi jotain kertoa koko porukalle. Ulla muun muassa muisteli meidän koululaisten yhtä pientä jäynää. Sirkka-opettajallamme oli hänelle kovin rakas Killi-niminen koira. Yhtenä aamuna Sirkalle kerrottiin, että Killi on karannut. Opettaja ryntäsi ulos ja juoksi asunnolleen. Siellähän se Killi oli kiltisti pihalla liekanarussaan. Sirkka palasi takaisin huojentuneena. Luokkaan tullessaan hän hymyili ja muisti, että tänäänhän on aprillipäivä.
Seuraavaksi oli ruokailu. Ellilän Kievarin emäntä Leena Ahola apulaisineen oli kattanut kauniin pitopöydän, jonka antimet olivat todella maukkaita. Kuitenkaan ei syöty niin kuin 70 vuotta sitten luokassa hiljaa, vaan iloinen puhe jatkui kautta salin.
Siinä samalla muisteltiin kouluaikojen ruokia. Hernesoppa oli hyvää, sehän tehtiin isossa höyrykeittimessä. Joidenkin mieliin oli jäänyt ruisjauholla saostettu puolukkapuuro. Niin sanottu killisilmävelli jakoi mielipiteitä, mutta kaikkeen oltiin tyytyväisiä. Ruoka tuotiin ämpärillä luokkaan, jossa opettaja sen annosteli. Myös maitoa saatiin koulun puolesta. Voileivät otettiin kotoa mukaan, samoin oli ruokaliinan laita.
Sitten taas lasia kilistettiin. Markku kertoi ekaluokan hiihtokilpailusta, jonka Jakke Holkeri voitti. Samalla valittiin joukkue koulujen välisiin hiihtokilpailuihin, jotka tuona vuonna olivat Keskustan koululla. Opettaja oli kysynyt, että kuinka me pärjätään, kun siellä on vastassa sellainen iso poika Sakalan Roope. Kyllä me pärjätään, vastasimme, ja olihan Sirkan hymy leveä, kun selvisi, että viitoisvoiton toimme Nahkialaan. Sikosuota oli menty lujaa ympäri.
Monet olivat tuoneet mukanaan valokuvia koulutaipaleemme alkuajoilta. Totesimme myös, että alakoulun luokkakuvissa suista puuttui vähän hampaita, mutta oli niitä varmaan enemmän kuin viimeisessä kuvassa vuodelta 2023, jos ei lasketa mukaan kruunuja ja siltoja.
Kahvin ja kakun jälkeen alkoivat yks ja toinen valmistautua kotiin lähtöä varten. Mutta niin oli kivaa, että päätimme kokoontua taas, kun olemme kahdeksankymppisiä eli kolmen vuoden kuluttua 2026. Toimikuntakin asialle määrättiin tai vapaaehtoisia he Pekka Veikko, Leo ja Markku olivat, että varmaan siitäkin tosi tulee.
Markku Lapinleimu
