Muistanemme mitä tapahtui 6.8.1945. Silloin USA:n atomipommi tuhosi kokonaisen Hiroshiman kaupungin Japanissa. Myös Nagasakin kaupunki pommitettiin tuhkaksi.
Atomipommin kauheuden jälkeen koko maailmassa päätettiin, ettei koskaan enää. Niin Suomessa kuin kaikkialla maailmassa on sunnuntaina 6. elokuuta jälleen vietetty Hiroshima-päivää rauhan merkeissä ja laskemalla muistokynttilät veteen. Kirjoitin tätä tekstiä valmistautuessani Loviisan Rauhanfoorumiin, kansainväliseen tapahtumaan, jota on toteutettu jo vuosikymmeniä ja jonka päätteeksi Hiroshima-päivän iltana 6.8. laskettiin mereen kynttiläarmada rauhan merkkinä ja toiveena.
Ydinaseiden kieltämistä on niin YK:n kuin eri rauhantoimijoiden toimesta valmisteltu ja maiden suuren enemmistön hyväksymänä laadittu sopimuksia, joihin kuitenkaan ydinasevaltiot eivät ole liittyneet. Olemme myös yllätykseksemme ja kauhuksemme todistamassa naapurimme Venäjän uhkauksia mahdollisesta ydinaseiden käytöstä osana Ukrainan hyökkäyssotaa.
Kuten olemme suureksi pettymykseksemme kuulleet ja lukeneet, Venäjän ortodoksinen kirkko patriarkka Kirilin johdolla on siunannut sodankäynnin ja katkaissut muun muassa ehtoollisyhteyden Ukrainan ortodoksisen kirkon kanssa, kun tämä julistautui itsenäiseksi Ukrainan ortodoksiseksi kirkoksi vuonna 2018.
Meille seurakuntien ja kirkon jäsenille kuten myös käytännössä kaikille kansalaisille tällainen kristittyjen ja kirkkojen välinen ristiriita ja sota ovat syntiä.
Mitä olemme kristittyinä, seurakuntina ja kirkkoina sekä yhteiskuntana tehneet sodan lopettamiseksi ja rauhan aikaansaamiseksi? Olemme rukoilleet ainakin joka sunnuntai ukrainalaisten ja rauhan puoletta. Se on välttämätöntä ja erinomaisen tärkeää.
Olemme myös kantaneet diakonista vastuuta niin yksilöinä, toimintaryhminä, seurakuntina ja järjestöinä kuin kuntina ja valtionakin. Ukrainalaiset on toivotettu tervetulleiksi ja heidän tarpeisiinsa on monipuolisesti vastattu.
Venäjän uhkaan on reagoitu muun muassa liittymällä sotilasliitto Natoon. Militaristinen ajattelu ja varustelu on nähty oikeutettuna ja välttämättömänä.
Nyt on ajankohtaista ja erittäin tarpeellista pohtia millaisen profiilin Suomi Nato-yhteistyössä omaksuu ja miten se edistää ja vahvistaa Naton rauhanvälitys- ja rauhantyötoimintaa ja miten rauhanjärjestöt ja muut kansalaisten rauhantoimijat otetaan mukaan.
Seurakuntiemme ja kirkkomme päättäjille on meidän kaikkien syytä teroittaa esimerkiksi sitä, että kirkkomme johto tekee aktiivisen osansa Venäjän ja Ukrainan ortodoksikirkkojen välisen vuoropuhelun ja rauhanrakennuksen aikaansaamiseksi.
Kirkkomme rauhantyötä on tarpeen pohtia myös Kylmäkosken kulttuurikirkon tapahtumissa.
Ilari Rantakari
Kirjoittaja on emeritussuurlähettiläs ja Kylmäkosken vapaa-ajan asukas.
