Helena ja Kimmo Vaintola ovat toimineet tuki- ja sijoitusperheenä 40 vuotta – ”Ollaan oltu kaikki samaa perhettä, niin ylä- kuin alamäessä”

Helena ja Kimmo Vaintola olivat kolmekymppisiä, kun ryhtyivät perhetyöhön. Nyt on siintämässä pian eläkevuodet. Kuva Pekka Mustonen.

Akaan Kylmäkoskella asuvat Kimmo ja Helena Vaintola ovat taatusti poikkeusihmisiä. Pitää olla varustettu pitkällä pinnalla ja isolla sydämellä, että jaksaa tehdä perhetyötä 40 vuotta.

Vaintolan perhe on ollut näiden vuosikymmenten aikana todella suuri. Omia biologisia lapsia on kolme ja sen lisäksi tuki- ja sijoituslapsia on ollut liki 30. Kun perhe nykyisin kokoontuu jouluaterialle, pöydän ääressä saattaa olla 28 henkeä. Osalla sijaislapsista on jo puolisoita ja lapsia. Yhteiseen joulunviettoon tullaan niin kuin mihin tahansa lapsuudenkotiin.

Sijaisperheen vuosikymmenet eivät kuitenkaan ole olleet yhtä herttaista postikorttia. Vuosiin mahtuu monenmoista koetinkiveä eikä yksikään tarina ole ollut samanlainen. Kun ollaan rehellisesti ja aidosti ihminen ihmiselle, mukana on niin onnistumisen hetkiä kuin lohduttomia kyyneleitä.

Kimmo ja Helena Vaintola näkivät tämän sydäntaulun kauppakeskuksessa. Heille tuli tunne, että taulu kuvastaa heidän elämäntyötään sijaisvanhempina. Kuva Pekka Mustonen.

Kaikki alkoi Taysista

Mutta mistä kaikki alkoi? Se alkoi Tampereen yliopistollisesta sairaalasta ja 15-vuotiaasta tytöstä viereisessä sairaalasängyssä.

– Elettiin vuotta 1982 ja asuimme Hervannassa. Helena oli sairaalassa keskenmenon takia ja viereisessä pedissä oli teinityttö hoidettavana. Heidän välilleen syntyi luottamuksellinen yhteys, Kimmo muistelee.

Kun Helena Vaintola oli jo ollut jonkin aikaa kotona, oven taakse ilmestyi sama sairaalassa tavattu tyttö. Hän ei tullut toimeen äitinsä uuden puolison kanssa ja oli käytöksellään ajautunut jo hyvän aikaa ulos uusperheestä.

– Olimme yhteydessä hänen äitiinsä ja myöhemmin myös opettajaan ja kuraattoriin. Sovimme yhdessä pienellä porukalla, että tyttö muuttaa väliaikaisesti meille. Hän asui meillä puoli vuotta ja muutti sen jälkeen takaisin omaan kotiin, Kimmo Vaintola muistelee.

Ensimmäinen sijoitus opetti paljon

Sijoitus oli täysin epävirallinen, mutta antoi alkusysäyksen myöhemmille tapahtumille. Alkusoittoa oli myös Kimmon toiminta Pohjois-Hervannan yhteistyötoimikunnassa 1980-luvulla.

Ilmavoimissa työskennellyt Kimmo yritti muiden vapaaehtoisten kanssa luoda toimintaa Hervannan kaduilla aikaansa viettäville nuorille. Kaupungilta ei näytetty talkoille vihreää valoa. Toiminta ei saanut pyytämäänsä hallitilaa mopojen rassaamiselle.

– Hervanta ei muutenkaan tuntunut enää meille sopivalta paikalta asua, vaan muutimme Kangasalle. Ilmoittauduimme siellä tukiperheeksi Kangasalan kunnalle. Se toiminta alkoi kiinnostaa, ja olihan itse työ Helenalle tuttua. Hän on koulutettu perhepäivähoitaja, Kimmo Vaintola kertoo.

Vaintolat toimivat ensin tukiperheenä, sittemmin sijaisperheenä. Elettiin 1990-luvun alkua ja ensimmäinen sijoituslapsi oli 14-vuotias teinipoika, jolla oli erityisiä vaikeuksia. Poika asui Vaintolan perheessä täysi-ikäiseksi saakka.

Ensimmäinen sijoitus opetti perheelle paljon. Kun perheeseen tulee sijoituslapsi, hän ei voi olla iältään vanhin, kun perheessä on omia biologisia lapsia. Siinä tulee perheen esikoisen paikasta sellaista ”turbulenssia”, että kaikki kärsivät.

Kimmo Vaintola kertoo, että heillä on ollut Helena-vaimon kanssa työnjako, että Kimmo keskittyy vanhempiin ja Helena lapsiin. Iso osa työstä on ollut sillan rakentamista lapsen ja hänen biologisen vanhempansa välille. Kuva Pekka Mustonen.

Yhteys vanhempiin on tärkeä

Kun perhe päättää yrittää sijaisvanhemmuutta, sitä varten käydään nykyisin läpi PRIDE-koulutus, jossa Kimmo Vaintolakin on ollut mukana kouluttamassa. Hän sanoo, että omat isot kriisit on hyvä olla käsitelty ennen kuin ryhtyy sijaisperheeksi.

– Itse olen syntynyt vuonna 1956 ja Helena vuonna 1959. Oltiin kolmekymppisiä, kun aloiteltiin ja nyt ollaan pikkuhiljaa eläköitymässä. Meillä on yhä kotona kaksi poikaa, joista toinen saattaa olla ensimmäinen, joka pystyy palaamaan omaan kotiin ennen täysi-ikäisyyttä.

Vaintolat korostavat, että kun lapsi sijoitetaan, sijoitetaan samalla koko perhe. Yhteydenpito vanhempiin on tärkeää. Jos lapsen ja biologisen vanhemman välille ei saada synnytettyä sidettä, se löytyy ehkä toisesta lapsen biologisen suvun jäsenestä.

– Hän voi olla mummi tai kummi, isosisko tai kuka tahansa läheinen ihminen, joka välittää lapsesta. Eihän kukaan voi kasvaa ilman juuria. On tärkeää löytää lapsen menneisyydestä myös hyviä tarinoita ja ihmissuhteita, sanoo Kimmo Vaintola.

Helena Vaintola toteaa, että joskus ihmispaletti voi olla aika iso, varsinkin sijoituksen alussa.

– Yhtäkkiä voi olla koko suku mukana ja kaikki ovat kiinnostuneita. Kaikilla voi olla myös jokin mielipide, vaikka sitä ennen ei ole kiinnostanut yhtään.

Helena Vaintola sanoo, että nykynuorissa näkyy nyt selkeä ero aikaisempiin sukupolviin. Kännykkäriippuvaisuus estää kohtaamisia kasvokkain. Kuva Pekka Mustonen.

Kasa huonoja valintoja

Helena Vaintola sanoo, että sijoitus on vanhemmalle yleensä hirveä paikka. Se on usein seurausta kasasta huonoja valintoja, ja sitä on edeltänyt jopa ylisukupolvinen päihteidenkäyttö.

Hän pitää tärkeänä, että uusi äiti tapaa perheen aikaisempien sijoituslasten äitejä. Silloin huomaa, että ei ole tässä tilanteessa yksin ja kaikesta voi selvitä.

Vaintoloiden mielestä aiemmin käytössä ollut vanhanaikainen neuvolajärjestelmä voisi ehkäistä monta huostaanottoa.

– Jos neuvolassa havaittaisiin, että perheestä ei löydy vanhemmuuden keskeisiä elementtejä ja saataisiin mentori tukemaan perhettä, elämä saattaisi jatkua toisenlaisena.

Kylmäkoskelle vuonna 2007

Kylmäkosken Asemalle Vaintolat muuttivat vuonna 2007, kun riittävän iso talo löytyi. Tilaa tarvittiin, sillä lapsia oli kuusi ja yhdellä heistä oli vaikea kehitysvamma. Tyttö tarvitsi apuvälineitä, sillä harvinainen geenivirhe nimeltä Rettin oireyhtymä taannutti hänen kehitystään johtaen lopulta kuolemaan.

Perheen lapset eivät olleet muutosta aluksi mielissään, sillä he kävivät koulua Kangasalla ja muutama kävi Steiner-lukiota Tampereella.

– Aika nopeasti he kuitenkin tottuivat. Ja nyt kun ollaan puolileikillään puhuttu talon myymisestä, kaikki vastustavat sitä, vaikka ovat jo aikuisia ja maailmalla, Helena Vaintola naurahtaa.

Kännykkänuoret pelkäävät kohtaamista

On joitakin asioita, jotka kuluneet 40 vuotta ovat Vaintoloille opettaneet. Esimerkiksi sen, että lapsen kaksi ensimmäistä elinvuotta ovat todella tärkeitä perusturvallisuuden ja kiintymyssuhteen luomiseksi.

Jokainen vauva tarvitsee tarpeeksi toistoja siitä, että hänen tarpeisiinsa vastataan ja hän on jollekulle arvokas. Jos kiintymystä ei ole saanut pienenä, puutetta voidaan paikata myöhemminkin, mutta se vaatii työtä ja pitkäjänteisyyttä.

Jos Vaintolat saisivat päättää, lapset eivät joutuisi Suomessa alle 3-vuotiaina päiväkotiin ja liian suuriin lapsiryhmiin. Lapset eivät myöskään yrittäisi kasvaa liian nopeasti aikuisiksi, vaan olisivat lapsia mahdollisimman pitkään ikään sopivine leikkeineen.

Pahaa ei Vaintoloiden mielestä tekisi myöskään harrastus, jossa lapsi oppii olemaan aikuisen ohjattavana ja hänet kohdataan yksilönä. Ja jos he voisivat määrätä, kännykkää käytettäisiin vähemmän. Nyt heidän mielestään alkaa olla liikaa nuoria, jotka on kasvatettu kännykällä ja jotka pelkäävät kasvokkain kohtaamista.

Yksi hyvä puoli kännykässä sentään on. Hyvin monella heidänkin entisellä sijaislapsellaan on nyt aikuisena kännykässä suljettu WhatsApp-ryhmä, johon kuuluvat niin Kimmo kuin Helena, omaa biologista sukua ja toisia entisiä sijaislapsia.

– Moni kutsuu sijaiskodin muita lapsia sijaisveljikseen ja -siskoikseen. Se tuntuu tosi hyvältä, mehän ollaan yhtä ja samaa isoa perhettä, Kimmo Vaintola sanoo.