Milo-poika on opettanut Henri Johanssonin näkemään elämässä muutakin tärkeää kuin urheilun – Salibandyammattilainen hurmasi Noora Peräkiven käytöksellään

Henri Johansson ja Noora Peräkivi viettävät kesää yhdessä Milo-poikansa kanssa. Milo on puolivuotias. Kuva: Tarja Antola

Akaalaiset Henri Johansson ja Noora Peräkivi ovat yksimielisiä siitä, että kesällä perheen ruokapöydässä ei ole ainakaan pastaa.

– Pasta tulee jo ulos korvista, Peräkivi sanoo.

Kun perheessä on ammattiurheilija, näkyy se myös lautasella. Peräkiven mukaan arki urheilijan kanssa vaatii joustamista.

– Pelaaminen on kuitenkin Henkan työ, johon kuuluvat treenit ja ruokavalio. Väkisinkin se näkyy arjessa, mutta ei millään pahalla.

Perheestä positiivista energiaa

Yli 1100 liigapistettä salibandyurallaan tehneen Henri Johanssonin kausi Nokian KrP:ssä päättyi tänä keväänä SM-hopeaan. F-liigan mestaruuden vei TPS voittamalla finaalisarjan 4–3. Hopea oli karvas pettymys joukkueelle ja Johanssonille, jolta SM-kulta vielä puuttuu. Hän on pitkällä urallaan voittanut MM-kultaa ja -hopeaa sekä neljä SM-hopeaa ja kolme SM-pronssia.

– Ei SM-hopea vieläkään lämmitä, mutta urheilussa saa sen, mitä ansaitsee. TPS oli parempi, Johansson sanoo.

Noora Peräkiven mukaan puolison suhtautuminen pettymyksiin on muuttunut Milo-pojan syntymän jälkeen. Ennen pelaajan mieli saattoi olla maassa huonosti menneen pelin jälkeen, mutta nyt perheen näkeminen antaa muuta ajateltavaa.

– Kun pelin jälkeen saa Milon syliin, huomaa, että maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin urheilu. Joku onkin sanonut hyvin, että maailman turhin tärkein asia on urheilu, Johansson myöntää.

Milo täytti toukokuun lopulla puoli vuotta. Vauva-arki perheessä on sujunut ilman suurempia haasteita.

– Toki rytmi on muuttunut. Nyt ei enää lähdetäkään niin vaan mihinkään, vaan menemiset pitää miettiä Milon aikataulujen mukaan. Onneksi hän on hyvä nukkumaan. Lapsen syntymä on tuonut pelkästään positiivista energiaa, Johansson sanoo.

Milo on ollut jo äitinsä mukana katsomassa Nokian KrP:n pelejä päällään body, jonka selässä on Johanssonin pelinumero. Vanhemmat eivät pane pahakseen, jos Milostakin tulisi salibandyn pelaaja.

– Toivotaan, mutta hän saa itse valita, mitä alkaa tekemään, Johansson sanoo.

Johansson harrasti itse lapsena salibandyn lisäksi jalkapalloa ja jääkiekkoa. Hän pitää monipuolisuutta hyvänä asiana.

– Minun mielestäni nuorena kannattaa harrastaa monipuolisesti eri lajeja. Tuntuu, että nykyään tehdään tosi tiukat rajat, ettei voi harrastaa kuin yhtä lajia. Jos mielenkiinto siihen loppuu, sitten onkin kokonaan ilman lajia. Monipuolisuus on myös omalla kohdalla ollut hyvä juttu.

Henri Johanssonin mukaan isyys on tuonut elämään positiivista energiaa. Kuva: Tarja Antola

Ei ole mitään syytä lopettaa

37-vuotiaan Johanssonin salibandyura jatkuu hyökkääjänä Nokian KrP:ssä.

– Jatkan ainakin seuraavan kauden. Niin kauan pelaan, kun pärjään, pelaaminen on hauskaa ja paikat pysyvät kunnossa. En näe mitään syytä, miksi lopettaa, kun perhearkikin toimii ihan hyvin yhteen urheilun kanssa.

Johansson opiskeli peruskoulun jälkeen lvi-asentajaksi, mutta pelaajauran jälkeen hän aikoo jatkaa töitä urheilun parissa ja on perustanut sitä varten toiminimen. Pelaamisen ohella hän ohjaa jo nyt nuoria salibandyharrastajia kerhoissa ja leireillä. Hän on vetänyt sählykerhoa myös Arvo Ylpön koululla, jossa on itsekin käynyt ala-asteen. Kipinä salibandyyn syttyi juurikin koulun kerhossa.

– Ympyrä sulkeutuu, Johansson sanoo.

Kasvattajaseura Toijala Fumblers Teamin jälkeen ura jatkui Classicissa ja kaudesta 2009–2010 alkaen Nokian KrP:ssä. Lopettaminen ei ole käynyt vakavasti mielessä kertaakaan.

– Vaikka moottoritietä on saanut rullata monta vuotta, sekään ei ole pahemmin kyllästyttänyt. Ehkä se kertoo siitä, että kannattaa vielä pelata, kun on kiva mennä hallille.

Pleikkarisukupolven puheenaiheet

Kesällä Johansson aikoo harjoitella 15–20 tuntia viikossa. Ikävuodet tuntuvat lähinnä palautumisessa.

– Pitää harjoitella järkevästi. Laatu korvaa määrän. Jos harjoittelee liikaa, ei seuraavana päivänä pysty treenaamaan samalla lailla. Kun nuorena veti rapputreenin, seuraavana päivänä pystyi vetämään heti nopeustreenin. Nyt rapputreeni vaatii vähän palauttelua.

Kun nuorimmat joukkuekaverit ovat 2000-luvulla syntyneitä, ikäeron huomaa selvimmin puheenaiheissa.

– Pelireissuilla pistän napit korville ja kuuntelen musiikkia tai katson sarjoja, mutta kyllä kopissa ihan hyvin pärjää ja ymmärtääkin juttuja. Välillä tosin tuntuu, että pleikkarijuttuja saa kuunnella vähän liikaakin. Itse en ole pleikkaria pelannut moneen vuoteen, enkä silloinkaan tuossa mittakaavassa. Tuntuu, että osa on naimisissa pleikkarin kanssa, Johansson tuumaa.

Noora Peräkivi kävi keväällä Milon kanssa katsomassa KrP:n pelejä. Kuva: Tarja Antola

Jälkeenpäin riidat naurattavat

Henri Johansson ja Noora Peräkivi ovat olleet yhdessä kolmisen vuotta. Pariskunta tutustui sosiaalisen median kautta, kun Johansson lähetti viestiä Instagramissa seuraamalleen Peräkivelle. Kaunis nainen, joka harrasti sählyä, kiinnitti huomion.

– Jos Noora ei olisi yhtään kiinnostunut urheilusta, voisi yhtälö olla aika hankala, Johansson myöntää.

Peräkivi ei viestin saatuaan tiennyt, että kyseessä on salibandyn ammattilainen. Peräkivi asui tuolloin Toijalassa ja Johansson Tampereen Vuoreksessa.

– Kun tavattiin ensimmäisen kerran kasvokkain, Henkan luonne oli niin puoleensavetävä, että se oli sitten menoa. Henkka on tosi huomaavainen, ystävällinen ja rauhallinen, Peräkivi kertoo.

Pariskunta sanoo riitelevänsä ani harvoin ja silloinkin asioista, jotka jälkeenpäin naurattavat.

– Koskaan riidan kanssa ei mennä nukkumaan. Olemme aika samantyylisiä, ja molemmat joustavat tarvittaessa. Jos joku asia käy toiselle, käy se toisellekin. Teemme myös paljon asioita yhdessä – joidenkin mielestä varmaan liikaakin, Peräkivi sanoo.

Peräkivi harrastaa ratsastusta ja pelaa salibandya höntsyporukassa. Myös Johansson käy höntsäämässä samassa porukassa, kun ehtii.

– Se on kivaa vaihtelua totiselle pelaamiselle ja myös kivaa yhteistä tekemistä.

Vanhemmat eivät panisi pahakseen, jos Milostakin tulisi isänsä lailla salibandyn pelaaja. Kuva: Tarja Antola

Milolle oma omenapuu

Toijalan tilitoimistossa kirjanpitäjänä työskentelevä 26-vuotias Peräkivi on lähtöisin Viialasta. Joulukuussa vauvaperhe muutti uuteen omakotitaloon Toijalan Uuteenkylään. Asettuminen Akaaseen oli helppoa, kun läheltä löytyvät palvelut sekä läheisiä ja ystäviä.

– Akaan tontit olivat myös tosi paljon halvempia, jos miettii lähialueen muita paikkoja. Teimme myös talokaupat tosi hyvään aikaan. Veikkaan, että myöhemmin hinta olisi ollut korkeampi, emmekä olisi ehkä pystyneet rakentamaankaan, Johansson sanoo.

Noin 100 neliömetrin talo on Peräkiven suunnittelema.

– Halusimme eniten neliöitä tupakeittiöön, koska siinä vietämme suuren osan päivästä. Varaava takka oli toinen asia, mikä piti saada, Peräkivi kertoo.

Pihaan on vastikään kylvetty nurmikko. Johansson arveleekin, että kesä menee nurmikkoa kastellessa. Milo saa tontille vielä oman omenapuun, joka on ristiäislahja. Kesällä tiedossa on myös salibandynuorten leirejä ja pientä kesälomareissua koko perheen voimin kotimaassa.