Putkinotko-sarjastaan tunnetuksi tullut kirjailija, kääntäjä, kriitikko ja toimittaja Joel Lehtonen oli kymmenen vuoden ajan kesäsääksmäkeläinen. Hän asui lähellä nykyistä Sääksmäen siltaa sijaitsevalla Vähä-Vohlin saarella. Paikalle hän antoi nimen Lintukoto.
Kansanperinteen mukaan Lintukoto sijaitsi kaukana etelässä ja lounaassa, maailman reunalla tai kohdassa, jossa taivaankansi ja maanpinta kohtaavat. Muuttolinnut ja ihmissielukin saattoi vaeltaa sinne kuoltuaan. Lintukodossa kaikki oli pientä, johtuen ehkä taivaankannen reunan läheisyydestä ja ahtaasta tilasta. Lintukoto saattoi sijaita myös taivaankannen reunojen ulkopuolella, jolloin sinne pääsi kulkemaan taivaankannen reunan ali, ikään kuin teltan helman alta.
Lehtonen syntyi 27. marraskuuta 1881 Säämingin Haukiniemessä Harjun tilalla Karoliina Heikaraisen aviottomana poikana ja äiti jätti hänet puolivuotiaana huutolaiseksi. Vuonna 1885 huusi papinleski Augusta Wallenius pojan hoitoonsa ja Joelin sukunimeksi vaihdettiin Lehtonen. Hän kävi koulunsa Säämingissä, Savonlinnassa, Kuopiossa ja lopuksi Helsingin suomalaisessa reaalilyseossa, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 1901.
Hän aloitti estetiikan ja nykykansain kirjallisuuden opinnot Helsingin yliopistossa, mutta hänet erotettiin vuoden kuluttua osallistumisesta vuoden 1902 kutsuntalakkoihin. Joel Lehtonen oli sitten toimittajana useissa lehdissä muun muassa Mikkelissä ja Porvoossa.
Kirjailijana Lehtonen aloitti uusromantikkona, mutta sisällissodan jälkeen hänen tuotantonsa muuttui illuusiottomaksi ja pessimistiseksi. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa Perm: syysyön unelma ja ensimmäinen romaaninsa Paholaisen viulu ilmestyivät vuonna 1904.
Putkinotko synnyinpitäjässä
Kesällä 1905 Joel Lehtonen vieraili synnyinpitäjässään biologisen äitinsä ja velipuolensa Aleksander Muhosen luona. Hän päätti silloin hankkia maatilan, jossa eläisi lähempänä maalaisjuuriaan ja jossa myös hänen sukulaisensa voisivat asua. Hän osti sitä varten Inhanmaan tilan Säämingin Tolvanniemen kylästä. Asuinrakennuksen toista päätyä asui Aleksander Muhonen perheineen ympärivuotisesti ja toinen pääty oli Joel Lehtosen käytössä enimmäkseen kesäisin. Muhosten piti huolehtia tilan maanviljelystä ja Lehtonen keskittyi puutarhan hoitoon. Muhoset myös huolehtivat Lehtosen täyshoidosta silloin kun hän asui tilalla. Tästä tilasta tuli Lehtosen kirjojen Putkinotko, josta hän kirjoittaa kirjoissaan Kerran kesällä, Kuolleet omenapuut ja Putkinotko. Putkinotkon Juutas Käkriäisen esikuvana oli Lehtosen velipuoli Aleksander Muhonen.
Innoitusta ja ideoita ulkomaanmatkoilta
Ulkomaanmatkoilla syntyneiden kirjojen, muun muassa Myrtti ja Alppiruusu ja Punainen mylly -kirjojen tuotolla ja säästäväisesti eläen Joel Lehtonen sai kokoon rahat, joilla hän vuonna 1915 osti itselleen huvilan silloisesta Huopalahden kauppalasta läheltä Helsinkiä. Joel Lehtosen kanssa samaan ystäväpiiriin kuuluivat Helsingissä kuvataiteilijat Wäinö Aaltonen ja Jalmari Ruokokoski sekä kirjailijat Viljo Kojo ja Maria Jotuni.
1920-luvulla Lehtonen kirjoitti romaanit Rakastunut rampa, Sorron lapset ja Punainen mies, jotka kaikki osaltaan valottivat yhteiskunnan kehitystä sisällissodan molemmin puolin.
Kesät Lehtonen vietti yleensä Putkinotkossaan, missä hän paranteli tervalla ja savihauteilla vaikeaa reumaansa, hoiti puutarhaa ja seurusteli. Inhan kesävieraisiin kuuluivat muun muassa oopperalaulaja Harald Björkman, sosiologi ja poliitikko Rudolf Holsti, taidemaalari Juho Rissanen ja taidehistorioitsija Ludwig Wennerström.
Lehtosen ja hänen velipuolensa välit huononivat kuitenkin kesä kesältä. Lehtonen ei ollut tyytyväinen Muhosten tilanhoitoon ja tila oli liian pieni elättämään Muhosen kymmenlapsista perhettä. Lehtonen myi sen vuonna 1922.
Vähä-Vohlista tuli Lintukoto
Joel Lehtonen oli tutustunut Kalle Carlstedtiin Wäinö Aaltosen ateljeessa. Miesten yhteistyö alkoi, kun Carlstedt kuvitti Lehtosen vuonna 1918 ilmestyneen Kuolleet omenapuut -kirjan. Seuraavana kesänä Lehtonen tuli Sääksmäelle Carlstedtien Ala-Kiiliään viimeistelemään Putkinotko-kirjaansa. Talossa asui samaan aikaan myös taiteilija Mikko Oinonen perheineen.
Heinäkuussa 1920 Joel Lehtonen meni naimisiin Lydia Thomassonin kanssa, samana vuonna Lehtoselle myönnettiin valtion taiteilijaeläke.
Pariskunta vieraili usein myös Kalle Carlstedtin omistamalla Iso-Vohlin saarella. Sen vieressä on pienempi, kalastaja Westerlundin omistama Vähä-Vohlin saari, johon Lehtonen oli ihastunut. Westerlundin kuoltua Lehtonen osti saaren vuonna 1924 ja antoi paikalle nimen Lintukoto. Novellikokoelmassaan Korpi ja puutarha on kuvaus kalastaja Westerlundista.
Umpikuorista rauhaa
Savon pakolaisesta tuli hämäläinen, joka paikallisten tuttaviensa kanssa alkoi kunnostaa paikkaa omaksi Lintukodokseen. Sinne rakennettiin aitta, joka toimi Lehtosen työhuoneena, eläinsuoja kileille ja savusauna. Tuvan kuistin päätyyn maalattiin kaksi kiliä – musta ja valkoinen. Rakennuksen ikkunoiden ylälautoihin on kirjoitettu Suvivirren säkeitä.
Talvet Lehtonen asui vaimoineen Helsingissä ja matkusteli ulkomailla. mutta kesät vietettiin Lintukodossa. He laittoivat ja hoitivat innolla puutarhaa, jossa kasvoi malvoja, angervoja, keisarinkruunuja, ja ukonhattuja. Vaikka paikka oli tuulinen ja sateella kolea, Lehtonen ammensi saarellaan voimia ja aineksia useisiin teoksiinsa.
Joskus hän tuskastui paikkaan rahapulassaan, mutta enimmäkseen se oli hänelle ”haavojen laastari”, missä luonto on kauneimmillaan. Vuonna 1927 ilmestynyt Lintukoto on ylistys saaren kauneudelle.
Joel Lehtonen oli toisaalta Euroopan suurkaupunkien ravintoloissa viihtyvä kosmopoliitti, toisaalta yksinäinen erakko, joka rakasti yksinkertaista elämää Lintukodossaan ja kulki paljain jaloin Huittulan raitilla.
Lintukodossa vierailivat Carlstedtien ja muiden naapureiden lisäksi muut taiteilijaystävät kuten Hellaakosket ja Veurot.
Lopun alkua Lintukodossa
Kesä 1933 oli kaunis, aurinko paistoi. Lehtonen nautti elämästään, oli iloinen ja vallaton. Hän korjasi venevajan ja järjesti ystävilleen juhannusjuhlan. Kesä oli kuitenkin hänen viimeisensä ”umpikuorisessa rauhassa”.
Lehtosta pitkään vaivannut selkärankareuma alkoi pahentua niin, että hän oli lähes liikuntakyvytön ja kärsi unettomuudesta ja masennuksesta. Vähitellen elämänhurmio ja kauneudenkaipuu alkoi vaihtua kipeäksi kuolemankaipuuksi. Viimeiseksi jääneen Hyvästijättö Lintukodolle -runokokoelman työnimenä oli Kuoleman triumfi. Se sisältää ahdistuneita runoja, joista kuultaa saaren jättämisen ja elämästä luopumisen tunnelmia.
Kesällä 1934 Joel Lehtonen ei kipujen takia enää pystynyt kirjoittamaan. Hän kuoli marraskuun 20. päivänä kotonaan Huopalahdessa. Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemeen.
Lydia Lehtonen kävi Lintukodossa vielä kerran kesällä 1935 ja kirjoitti tuvan kuistin laipioon jäähyväisensä: En jaksa käydä täällä yksin. Kesän 1936 siellä asui kirjailija Lauri Viljanen perheineen. Sen jälkeen paikka vaihtoi omistajaa. Nykyisin saaren omistaa poikansa kanssa valkeakoskelainen Osmo Lötjönen.
– Se on ollut meillä kymmenisen vuotta.Emme juurikaan ole siellä paikkoja muutelleet emmekä remontoineetkaan. Pyrimme säilyttämään paikan entisessä asussaan.
Lähteet: Annamaija Kuuliala: Varrella Sääksmäen vienojen vesien, Sääksmäki-lehti 1981/ Irma Carlstedt: Lintukodon mestari
