Veikko Sinisalo on joskus jyrähtänyt, että äidinkieli on ihmisen todellisin koti. Tunnen suomalaisia, jotka vuosikymmeniä ulkomailla asuneena kaipaavat äidinkieltään vahvojen tunteiden ilmaisuihin ja räiskyvämpiin tulkintoihin. Minä en ole muuttanut maasta toiseen, mutta murrealueelta toiselle kylläkin. Näillä matkoillani olen huomannut, että vaikka sisäinen muuttoliike on sekoittanut kansanosia toisiinsa, niin uskomattoman paljon eri alueille tyypillisiä luonteenpiirteitä on vielä havaittavissa. Odotushuoneissa ja asiakaspalvelutilanteissa se on helpoiten tunnistettavissa. Pohjanmaalla ja Satakunnassa asiakas ei välttämättä ole aina oikeassa. Itä-Suomessa taas huomaat helposti juuttuneesi kauppaan pitemmäksikin aikaa käymään hersyvää keskustelua henkilökunnan tai muiden asiakkaiden kanssa. Vaikka hämäläisiä sanotaan hiljaisiksi, tuppisuiksikin, olen muutaman kerran takaisin Akaaseen muutettuani hätkähtänyt, kun minua on yllättäen puhutellut tuntematon henkilö vain keskustellakseen säästä tai muista yleisistä asioista. Tällä seudulla sentään ajoittain sattuu sellaistakin! Tulee väkisinkin murteista puhuessa mieleen, että Porissa kun pyydät asiakaspalvelua, saatat saada vastaukseksi ”Emmäänyoikeitiä, ei se kylnyoikee käy”. Kun tiedustelet miksi ei, niin vastaus jatkuu: ”No mitä siitny sit tulis jos kaikki alkastollasta pyytämää”. Onneksi se taitaa kuitenkin olla enemmän poikkeus kuin sääntö!
Minulla on ollut onni omistaa pitkäikäiset isoisoäidit, jotka kummatkin kuuluivat läheisesti elinpiiriini ja joista kummastakin minulla on paljon muistikuvia. Toinen heistä syntyi täällä Akaassa ja toinen luovutetussa Karjalassa. Hämeen ja karjalan murteiden lisäksi he käyttivät paljon lainasanoja, toinen ruotsalaisia ja toinen venäläisiä. Hämäläisessä köökissä kahvia vietiin prikalla, kiisseliä tarjottiin skoolista, ikkunoista kävi raagi, löökiä haettiin kasvimaalta ja puita laitettiin piisiin. Siirtokarjalainen isomummoni taas oli hoitanut lehmiään läävässä, hämmentänyt velliään kapustalla ja syönyt vesimelonia eli arbuusia. Meitä lapsia hän kutsui vunukoiksi, kanoja kuuritsoiksi, varkaita voroiksi ja aseita torrakoiksi. Lapsesta oli mielenkiintoista kuunnella näitä oman aikansa sananikkareita. Olisipa silloin ollut kykyä kirjata ylös niitä monia tarinoita, jotka nyt ovat jo unohtuneet.
Murre-asiat ovat viime aikoina olleet mielessäni, kun olen seurannut eri tiedotusvälineistä nuorison uusia trendisanoja. Itse sain tästä ensi käden kokemusta, kun jouduin taannoin odottelemaan miestäni Akaan paikallisen marketin eteisaulassa. En koe olevani 31-vuotiaana aivan ulkona kaikesta, mutta kyllä teinien heittämä ”ES-Jonne wappasmulle YOLO” – tyyppinen lausahdus vaati hieman taustatutkimusta. Suomeksi se siis tarkoittaa…tai enpäs kerro! Haastan kaikki akaalaiset isovanhemmat lapsenlapsineen heittelemään seuraavissa sukujuhlissa toisilleen arvauskilpailu-henkisesti lausahduksia perinteisen mölkkykisan sijasta. Eniten pisteitä kerännyt on voittaja!
Teille kaikille heitän oman menetetyn nuoruuteni raunioilta; palataan astialle!
Anni Määttä
Kirjoittaja on kolmekymppinen äiti ja vaimo, joka on tällä hetkellä hoitovapaalla myymäläpäällikön tehtävistä. Akaalainen Määttä kirjoittaa kolumneja harrastuspohjalta ja suurella kotiseuturakkaudella.
