Viialassa asuvien Olli Ristimäen, Mervi Liedeksen ja heidän Peppi-tyttärensä vuoden 2021 joulu oli aiempiin verrattuna hyvin erilainen.
– Siinä oli vakaumuksesta riippumatta aika rajusti symboliikkaa, kun tultiin jouluaattoiltana kotiin. Helsinki-Vantaan lentokentältä kun ajettiin, oli aika hiljaista, Olli aloittaa.
– Oli ihana yllätys, kun meidän naapurimme olivat käyneet laittamassa meille jouluruokia jääkaappiin, Mervi jatkaa.
Eniten uutta ja ihmeteltävää tilanteessa oli heidän toisella tyttärellään Augustinella, jonka perhe oli juuri hakenut Etelä-Afrikasta. Suomeen tulo tuntui jännittävältä, ja koti Viialassa näytti uudelta, kertoo Kerttu. Se on Augustinen uusi, elokuisessa kasteessa annettu nimi.
– Kun lähdimme Afrikasta, sinä kysyit, onko siellä varmasti lunta. Minä lupasin, että kyllä on, ja voi kuinka riemuissaan sinä olit, kun heti lentokentällä oli lunta, Olli muistelee.
Kerttu kertoo, että lumi oli juuri sellaista, kun hän oli ajatellut. Mervin mukaan mieltymys lumeen ja kylmään on säilynyt.
– Kerttu tykkää syödä lunta ja juo kaiken aina jääpalojen kanssa.
Kotona Viialassa Kerttu kysyi ensimmäisenä jouluvalot nähdessään, eikö niitä varasteta. Etelä-Afrikassa niin olisi ehkä käynyt.
– Miten mä uskalsin kysyä? Kerttu ihmettelee nyt.
Vaikka kotiutuminen alkoi sujuvasti, oli lähtö Etelä-Afrikasta myös surullinen.
– Kun lensimme ensin Kertun kotikaupungista Kimberleystä Johannesburgiin ja kone nousi lentokentältä, sillä hetkellä tuli itku. Siinä oli jotain konkretiaa.
– Katsoin lentokoneen ikkunasta alas ja oli ikävä lastenkotiin, Kerttu kertoo.
Pajantiellä otettiin hienosti vastaan
Ristimäen-Liedeksen nelijäseniseksi kasvaneen perheen kotikieli on keväästä saakka ollut sujuva suomi, mutta puhe soljui ensimmäisestä yhteisestä päivästä saakka, vaikka Kertun äidinkieli oli afrikaans.
– Kerttu oli saanut käydä englanninkielisen eskarin. Se on maksullinen, mutta joku oli sponsoroinut sen hänelle, Mervi kertoo.
Viialassa Kerttu oli talven ja kevään Ollin kanssa kotona ja osittain päiväkodissa.
– Me lähdimme heti mukaan seurakunnan kerhoihin ja muskariin ja muihin. Menimme vähän vastavirtaan, sillä meille oli paukutettu, että ensin pitää olla pitkään vain kotona ja luoda suhdetta. Totesimme aika pian, että se ei sovi meille, kun Kerttu oli jo sen verran isompi. Rytmin puutteesta tuli rauhattomuutta ja helposti riitaa.
Päiväkotiin meno toukokuussa auttoi Kerttua ja koko perhettä monella tavalla.
– Hän sai rytmin, kavereita ja muita turvallisia aikuisia. Se rauhoitti häntä kotona tosi paljon, ja hänet otettiin hienosti vastaan Pajantiellä.
Pajantien päiväkodissa myös hyödynnettiin erilaisuutta niin, että siitä puhuttiin muiden lasten kanssa.
– Heille kerrottiin adoptiosta ja siitä, että Kerttu on tullut Afrikasta, eikä se ollut mikään tabu. Eskarissa on menty nyt saman kautta, Olli sanoo.
Mervin mukaan myös eskarin käyminen uudestaan Suomessa ja suomeksi on ollut hyvä ratkaisu. Kieli on tarttunut, sanavarasto kasvanut nopeasti, ja Kerttu on oppinut ilmaisemaan myös abstrakteja asioita.
– Jo kesällä, kun Viialan biisoneita ei näkynyt, Kerttu sanoi, että ne ovat varmaan jollain toisella laitumella.
Kahden vuoden syntymäaikahaarukka
Kun Kerttu vuosi sitten tuli Suomeen, hän oli 6-vuotias. Yleensä adoptiolapset ovat nuorempia taaperoita tai sylivauvoja, mutta Mervin ja tuolloin 8-vuotiaan Pepin ikä vaikutti asiaan.
– Lapsen piti olla vähintään 13 kuukautta nuorempi kuin Peppi, ja minun ja lapsen ikäero ei saanut olla enempää kuin 45 vuotta. Lapsen piti siis olla syntynyt marraskuun 2014 ja joulukuun 2016 välillä, Mervi kertoo.
Hän täytti viime vuoden toukokuussa 50 vuotta. Yli 50-vuotiaat eivät voi Suomessa adoptoida.
– Meidän todennäköisyytemme saada Kerttu olivat todella pienet.
Mervi ja Olli lähtivät adoptioneuvontaan vuonna 2018, ja adoptiohakemuksen he lähettivät huhtikuussa 2019. Lupa adoption hakemiseen on voimassa kaksi vuotta.
– Olimme jo vähän luovuttamassa, kun maaliskuussa Interpedialta tuli sellainen signaali, että tässä tehdään vielä taustalla asioita. Kymmenen päivää ennen luvan päättymistä tuli soitto, että nyt olisi tyttö. Olihan se aika kova juttu siinä vaiheessa, Olli kertoo.
Seuraavaksi hänen ja Mervin piti hakea uusi lupa nimenomaan Kertulle.
– Kun on täyttänyt 50 vuotta, voi adoptoida ennen sitä nimetyn tietyn lapsen, jota varten haetaan sitten jatkolupa. Silloin mietimme vielä viimeisen kerran, olemmeko valmiita adoptiovanhemmiksi , Mervi sanoo.
Mitä enemmän adoptiossa sallii fyysisiä tai sosiaalisia rajoitteita, sen nopeammin lapsi saattaa löytyä.
– Se on aika raju kohta prosessissa. Aina kun laitat rastin ei-ruutuun, hylkäät jonkun määrän lapsia. Meille kuitenkin löytyi juuri oikeasta ikähaarukasta tällainen täysin terve tyttö, Olli ja Mervi iloitsevat.
Kerttu kuulutettiin kahteen kertaan
Lupahakemuksen lähtiessä Etelä-Afrikkaan Kerttua ei ollut vielä luovutettu virallisesti kansainväliseen adoptioon. Odotusaika oli lopulta sama kuin biologisella lapsella.
– Normaalisti, kun lapsitieto tulee, matka on alle kuukauden päästä, mutta me odotimme matkaa yhdeksän kuukautta, koska hänet kuulutettiin vielä pari kertaa lehdissä. Niissä kerrottiin, että tällainen tyttö ollaan antamassa adoptioon, elleivät vanhemmat tai suku halua häntä vielä ottaa, Olli kertoo.
Halukkaita ei ilmaantunut, ja elokuussa 2021 Kerttu luovutettiin virallisesti adoptioon. Mervi, Olli ja Peppi saivat ruveta valmistautumaan hakumatkaan, mutta pahentunut koronatilanne iski vielä kalkkiviivoilla väliin.
– Juuri kun meillä oli lentoliput, maa meni kiinni. Lähdimme niin, että meillä oli lentoliput sinne mutta emme tienneet, miten pääsemme takaisin. Luotimme vain siihen, että sinä aikana, kun olemme siellä, tilanne ratkeaa.
Näin myös kävi.
– Hakumatkamme oli poikkeuksellisen lyhyt, sillä olimme perillä 14 päivää. Normaalistihan matka voi kestää neljä viikkoa tai neljä kuukautta. Sitä ei voi ennustaa, eikä siihen voi vaikuttaa.
Adoptiolapsilla on ainakin kaksi traumaa
Kaikki adoptiolapset ovat Mervin ja Ollin sanoin siinä mielessä poikkeustapauksia, että heillä on ainakin yksi hylkäämistrauma äidistään. Toisen trauman aiheuttaa adoptio.
– Kun me menemme sinne ja lähdemme lapsen kanssa, kaikki jää sinne. Sekin on asia, jota joutuu vähän työstämään, vaikka haluaa ajatella, että pystymme tarjoamaan lapselle parempaa tulevaisuutta, Olli toteaa.
Koska Kerttu oli poikkeuksellisen vanha adoptiolapsi, hänelle pystyi jo selittämään asioita. Haaste taas oli se, että hänellä oli pitkä tausta lastenkodissa.
– Hän ymmärtää ja muistaa sen. Hänellä oli jo elämä, jonka me otimme pois.
Olli ja Mervi kertovat, että useimmille adoptiovanhemmille lapsi on heidän ensimmäisensä, mutta heillä oli jo Peppi eivätkä he epäröineet tai pelänneet vanhemmuutta sinällään. Ensimmäinen vuosi on kuitenkin ollut todella opettavainen.
– Onhan tässä kasvanut paljon enemmän kuin arveli, Mervi sanoo.
Adoptiotarinat voivat Ollin mukaan olla vaaleanpunaista höttöä, mutta monet adoptiovanhemmat kaipaavat vertaistukea ja mahdollisuutta jakaa iloja ja suruja. Keskenään he puhuvat myös siitä, kuinka välillä on tosi vaikeaa ja raskasta.
– Ehkä joitakin adoptiovanhempia voisi auttaa, jos he kuulisivat etukäteen enemmän haasteista ja myös haasteista omassa itsessään. On se sellaista vuoristorataa ollut, johon vanhemmuus biologisen lapsen kanssa ei valmista.
Myös adoptiolapsille on tärkeää tavata lapsia, joilla on samanlainen tausta.
– Kun lapsi kohtaa toisen tummaihoisen lapsen, hän samaistuu ja tunnistaa samanlaisen erilaisen, vaikka erilaisuus ei olisi muuten pinnalla. On tärkeää nähdä, että hän ei ole ainoa.
Kiintymys ja luottamus kasvavat vähitellen
Mervin ja Ollin mukaan yksi opettelemisen aihe ja yllättäväkin juttu adoptiovanhemmuudessa on ollut molemminpuolisen kiintymyssuhteen rakentaminen.
– Lasten taustasta riippuen heidän tarpeensa ovat erilaisia. Monet pelkäävät luottaa ja luoda kiintymystä, Mervi sanoo.
Hänen mukaansa omakin kiintymys on kasvanut pikkuhiljaa.
– Kun monet adoptiovanhemmat sanovat, että he rakastuivat heti lapseen, sitä miettii, että onkohan se ihan noin. Varmaan se on rakastumista, mutta kiintyminen on erilaista.
Olli uskoo, että kiintymyssuhteen rakentuminen on melko yleinen kipupiste adoptioperheissä, ja siihen valmennetaankin paljon.
– Jos lapsella ei ole mitään kokemusta perheessä elämisestä, niin onhan se aikamoinen shokki hänelle. Biologisen lapsen kanssa ei olla koskaan samanlaisessa tilanteessa edes silloin, kun hän syntyy. Tässä side on aluksi hyvin tekninen.
Adoptiolapset voivat myös pelätä kiintyä vanhempiinsa. Ollin mielestä tunnettu mekanismi onkin hieman epärationaalinen silloin, kun lapsi alkaa huomata, että nämähän pitävät huolta. Samaan aikaan kun lapsi alkaa luottaa, hän muistaa, että hän menetti juuri ihmiset, joihin hän aiemmin luotti.
– Lapsi taistelee omaa kiintymistään vastaan, koska hän pelkää menettävänsä nämäkin ihmiset . Mitä enemmän silloin yrität olla lapselle hyvä, sitä enemmän hän lyö sinua muovivasaralla otsaan. Se tuntuu siinä kohden aika epäkiitolliselta, Olli nauraa nyt, kun tuo vaihe on ohi.
– Meilläkin oli alkuhuuman jälkeen aikansa sellaista, että mitä kivempi päivä oli ollut perheenä ja mitä enemmän oli tehty jotain yhdessä ja käyty vaikka kylpylässä, sitä todennäköisemmin ilta sujui huonosti.
Nyt nauraa jo Mervikin. Hän muistuttaa, että lapset testaavat vanhempiaan ja heidän läsnäoloaan myös tekemällä asioita, joita he eivät saa tehdä.
– Kerttu on sen ikäinen, että hän tietää jo mitä saa tehdä. Hän voi kokeilla, mitä tapahtuu, jos rikonkin tämän.
Myös rutiinien haastaminen on ollut Kertun juttu.
– Se meinasi ottaa lujille, kun rutiineja rakennettiin lapsen avuksi, ja hän pisti sitten usein juuri ne läskiksi, Olli myöntää.
Mervin ja Ollin lisäksi Kertun on pitänyt tutustua myös kaksi vuotta vanhempaan siskoonsa Peppiin ja päinvastoin.
– Peppi on ollut meille ainokainen ja mukana koko prosessissa hakumatkaa myöten, joten osasimme odottaa sitä, että uusi dynamiikka ei ole helppoa. Kun ikäeroa on näin vähän, Pepille tuli aika tasaveroinen haastaja monessa asiassa, eikä se ole ihan yksinkertaista, Olli sanoo Pepin istuessa vieressä.
– Siinä on hänelläkin paljon menettämisen kokemusta, vaikka pidemmän päälle se on rikkautta. Sitä meidän pitää myös tukea parhaamme mukaan.
Tämäkin joulu on poikkeuksellinen
Viime vuonna Mervi, Olli ja Peppi koristelivat Etelä-Afrikkaan lähtiessään muovikuusen valmiiksi, vaikka vanhemmat eivät luottaneetkaan saamaansa lupaukseen siitä, että adoptioasia käsitellään jouluun mennessä. Lahjojakin oli varmuuden vuoksi varattu.
– Meillä oli ensin lennot takaisin 27. päivä, mutta lopulta kävi niin, että ehdimme tänne jouluaattona. Silloinkin meillä oli joulun elementit, mutta joulun valmistelua tehdään ensimmäistä kertaa tällä kombolla, Olli iloitsee.
Kertulle kaikki on ollut uutta koko vuodenkierron ajan, ja suomalaisen joulunkin hän kokee nyt kunnolla ensimmäisen kerran. Uusia tuulia on myös Mervin joulussa.
– Tähän asti olen ollut lähes aina äitini tai anoppini joulupöydissä, mutta nyt ajattelin, että jospa minä yrittäisin itse tehdä joulua. Olen insinööri, ja itselleni joulun laittaminen on hyvin epätyypillistä, Mervi nauraa.
Viialaan on kutsuttu jouluksi myös Ollin vanhemmat Urjalasta ja hänen siskonsa perhe Huittisista.
– Siitä tulee ikimuistoista, kun hänen siskollaan on kaksi vielä pienempää lasta, Mervi uskoo.
