Isänsä jalanjälkiä kirvesmiehenä seurannut Kalle Kuusinen rakensi Toijalaan omakotitaloja, oli Visavuoren luottotalkkari ja vaikutti toijalalaisessa kunnallispolitiikassa. Hän oli sivistynyt ja aktiivinen keskustelija, joka pohti maailman menoa niin herrojen kuin työväestönkin kanssa. Hänen sodanaikainen kirjeenvaihtonsa Aili-vaimon kanssa on tunteellista ja koskettavaa luettavaa.
Kirvesmiehen kädessä pysyi myös kynä
Kalle Kuusisen isä August Kuusinen (1880–1961) oli kotoisin Vesilahdelta ja äiti Fanni Marjamäki Lavialta. Fanni oli tullut piiaksi Vesilahdelle, missä nuoret tapasivat, menivät naimisiin ja muuttivat Toijalaan. Pariskunta sai viisi lasta Ellin, Iidan, Kallen, Erkin ja Akun.
August Kuusinen oli kirvesmies, joka teki omakotitalourakoita ja erikoistui varsinkin ikkunanpuitteiden tekemiseen kotitalonsa yläkerrassa. Hän kävi jonkin aikaa töissä myös nykyisen Pihlgren & Ritolan tehtaan paikalla olleessa veneveistämössä.
Hän toimi työväenyhdistyksen puheenjohtajana kahteen otteeseen 1920-luvulla, oli Akaan kunnallislautakunnassa 25 vuotta ja kunnanvaltuustossa vuosina 1933–1945.
Käsistään taitava August Kuusinen rakensi kotinsa vuonna 1932 Kilsanmäkeen, jonne johti tuohon aikaan vain Vanhalasta Nahkialan pelloille menevä kärrypolku.
– Vanha vaari kokosi talonsa vanhoista riihen hirsistä ja kirvesmiehen ammattitaidolla, ilman papereita ja piirustuksia, kertoo pojantytär Kerttu Morikka, joka asuu muutaman sadan metrin päässä tien toisella puolella.
Neljä vuotta myöhemmin jatkoi poika Kalle Kuusinen rakennusta purkutalosta saaduilla hirsillä. Talossa asui August ja Fanni Kuusisen lisäksi myös Kalle perheineen. Myöhemmin yläkerrassa oli vuokralaisia.
– Talon yläkerrassa vanhalla vaarilla oli verstaansa, jossa oli höyläpenkkikin. Me lapset nukuimme viereisessä huoneessa, ja muistan kuinka vaari siellä töitä tehdessään puhui itsekseen koko ajan, kertoo Kalle Kuusisen tytär Kerttu Morikka.
Höyläpenkin Kuusisen perikunta lahjoitti Akaa-Toijala-seuralle, ja sitä säilytetään museoaitassa.
Äiti hoiti kodin ja lapset, isä hankki elannon
Kalle Kuusisen (1912–1987) vaimo Aili Ahonen (1908–1997) oli kotoisin Teiskosta. Heille syntyi neljä lasta Kerttu (1936), Pirkko (1939), Kauko (1940) ja Eero (1945).
– Äiti oli kotitalouskoulun jälkeen tullut Kossilan taloon piiaksi, ja jossain tansseissa olivat isän kanssa tavanneet. Äiti oli enimmäkseen kotona meidän lasten kanssa, joskus hän oli kesällä Huuskan jäätelötehtaalla töissä, kertoo Kerttu-tytär.
Kalle Kuusinen oli oppinut kirvesmiehen työn niksit isältään ja oli tunnollinen ja ahkera työmies.
Aktiivinen Kalle Kuusinen oli paljon poissa kotoa, päivät töissä ja illat kokouksissa.
– Lapsena kanssakäyminen isän kanssa jäi lähinnä ruokapöytään ja lauantaisaunaan. Isän aika meni elannon hankkimiseen ja puolue- ja kunnallispolitiikkaan. Aikuisena olimme hyvinkin tiiviisti tekemisissä vaikka asuinkin Helsingissä. Kirjallisuus ja historia kiinnostivat molempia ja politiikastakin tietysti puhuttiin, muistelee Eero Kuusinen.
Sodan jälkeen riitti rakentamista
Kalle Kuusinen oli rintamalla vuosina 1939–1944 ja vaimo Aili hoiti kotia ja perheen lapsia Toijalassa.
– Siinä oli äidillä tekemistä, mutta niinhän se oli niin monessa muussakin kodissa. Sota-ajasta muistan sen, että kävin äidin puolesta meijeriltä joppia hakemassa ja isän lomalla käynneistä jotain. Kun sota loppui ja isä tuli kotiin, oli yö ja hän herätti meidät, muistaa Kerttu Morikka.
Sodan jälkeen Kuusiselle riitti omakotitalourakoita kotipaikkakunnalla. Kuusinen oli myös töissä Lempäälän kanavan rakennustyömaalla, kun kanavaa vuosina 1958–1961 uusittiin uittoja varten, ja oli 1960-luvulla laajentamassa Lapinleimun tehdasta. Hän on veistänyt Kangassaaren saunan hirret Akaan vanhan pappilan puretuista hirsistä.
Kirjeistä kuultaa sodan mielettömyys
Kerttu Morikalla on muistona vanhempiensa sota-ajan kirjeenvaihto, useampi sata kirjettä.
– Kirjeistä näkyy se, että isä ja äiti olivat kovin erilaisia. Äiti oli käytännön ihminen, joka hoiti huushollia ja pyöritti arjen asioita. Hän kertoo kirjeissään arkisista tapahtumista, kaupassa käynneistään, tuttavien vierailuista sekä lasten kasvamisesta ja sairastamisista. Isän kirjeet ovat tunteellisia, vaimoa ja perhettä ikävöiviä. Hän kuvailee mielellään esimerkiksi Syvärin rantoja ja luontoa, kertoo korsun rakentamisista ja pohtii elämää sodan jälkeen. Itse sotimisesta hän ei juuri kirjoita, toteaa Kerttu Morikka.
Samana päivänä kuin sota alkoi, Kalle Kuusinen kirjoittaa: ”Nyt se sitten on alkanut, minkä lopputuloksesta emme tiedä mitään. Olkoon Luoja meille armollinen. Toivon hartaasti, että kestäisit tämän rohkeana. Olisi välttämätöntä, kaiken varalta, kun se meidän talo on niin lähellä rautatietä, että voisitte siirtyä vaikka Nahkialaan, kun on ne pienokaiset.”
Vappuaattona 1942 päivätyssä kirjeessään Kalle kirjoittaa: ”Mielen täyttää epävarmuus tulevaisuudesta. Joskus melkein toivottomuus tahtoo saada vallan. Ainoa keino sen torjumiseksi on järjellään todistaa itselleen, että tämä olo täällä on välttämätöntä, että ainoastaan suorittamalla osansa tässä kansojen kamppailussa voi onnellisimmassa tapauksessa turvata itselleen ja teille, rakkaimpani, paikan ”auringossa”.”
Kalle Kuusinen ei kuvaile sodan kauheuksia sinänsä, mutta pohtii sen mielettömyyttä: ”Sota pakottaa ihmisen alkukantaisuuteen, tappelemaan elämästä, on sitten oikealla tai väärällä puolella. Oman itsensä ja perheensä olemassaolon turvaamiseksi täällä loppujen lopuksi kukin on, tietoisesti tai tietämättä. Ei siinä sen kummempaa aatetta tai ihanuutta ole. Ne lakkaavat olemasta silloin, kun aseet alkavat puhua. Minulle kaikki entiset arvot ovat menettäneet merkityksensä, paitsi Sinä, lapset ja kotimme.”
Pariskunnan sodan aikaisesta kirjeenvaihdosta nähtiin Sampolan lavalla vuonna 2005 kuvaelma Saman kuun alla kumpikin. Kuvaelman toteutti laulu- ja näytelmäryhmä Toilaajat ohjaajanaan Otto Kanerva.
– Sodasta palattuaan isä oli vähän levoton sielu. Vaikkei hän itse sodasta puhunut, hän mielellään tapasi aseveljiään, joiden kanssa muistelivat vanhoja. Eivät he mitään uhonneet, muistelivat vaan.
Mukana politiikassa
Kalle Kuusinen liittyi Toijalan Työväenyhdistyksen jäseneksi vuonna 1936 ja oli sen johtokunnassa 1941–43 sekä 1945 alkuvuoden. Hän oli perustamassa Suomen Rakennustyöläisten Liiton osastoa vuonna 1936 ja kuului sen johtokuntaan vuosina 1936, 1938–41 ja 1945. Hän toimi myös Toijalan sosialidemokraattisen raittiusosaston toimikunnassa.
Kalle Kuusinen erosi Työväenyhdistyksestä 29.4.1945 ja liittyi SKP:n Toijalan osastoon. Toijalan kauppalanvaltuustossa hän istui SKDL:n edustajana vuosina 1953–60.
– Hän oli jonkin aikaa myös Toijalan kauppalanhallituksessa ja pitkään monissa lautakunnissa. Muistan ainakin taksoituslautakunnan, yleisten töiden lautakunnan ja kirjastolautakunnan, kertoo Eero Kuusinen.
– Ei isä niitä paikkoja himoinnut eikä äänien kerääminen ollut hänelle tärkeää. Hän halusi toimia ja vaikuttaa, olla aktiivinen, sanoo Kerttu Morikka.
Visavuori sydämen asiana
Kalle Kuusisen August-isä kävi jo Emil Wikströmin aikana tekemässä kunnostustöitä Visavuoressa ja Kalle jatkoi isänsä jalan jäljissä.
– Visavuoresta huolehtiminen oli isälle jonkinlainen elämäntehtävä. Hän peri viran omalta isältään 50-luvulla. Niissä puitteissa, kun perikunnalta rahaa liikeni, tehtiin välttämättömimmät korjaustyöt. Samalla isä oli jonkinlaisena talonmiehenä, joka kävi talvella lämmittämässä ja myös kesällä panemassa paikkoja kuntoon, ennen kuin Suomalaiset tulivat sinne lomailemaan. Äiti oli usein mukana ja minä kuopuksena myös, kertoo Eero Kuusinen.
Kalle-isä oli Visavuoren museosäätiön perustajajäseniä ja istui säätiön hallituksessa Toijalan edustajana edustaen samalla käytännön rakentajaa.
Kun Visavuoren rakennusten kunnostaminen alkoi vuonna 1966, Kalle Kuusinen laati yhdessä insinöörien Keijo Ampujan ja Esko Aron kanssa Visavuoren rakennusaikaisen taloussuunnitelman ja veti työtä tekevänä työnjohtajana restaurointia.
– Isä vastasi myös Kari Suomalaisen niin kutsutun alatalon remonteista ja kunnossapidosta ja huolehti siitä lähes kuolemaansa saakka, kertoo Eero Kuusinen.
Kalle tiesi paikkansa
”Kalle on harvinaislaatuinen ammattimies, kiinnostunut kaikista kulttuurin alueista ja hänellä on hyvin omaperäisiä mielipiteitä. Hänessä on voimakas kauneuden kaipuu ja hän on vannoutunut Visavuoren ihailija”, luonnehtii Lippe Suomalainen vuonna 1985 ilmestyneessä Harkittua utopiaa kirjassaan.
– Vuosien varrella isästä, Karista ja Lipestä tuli hyviä ystäviä, jotka arvostivat toisiaan. Isälle tyypillistä oli, että hän kyllä silti tiesi paikkansa. Kun Kari Suomalainen aikanaan pitkäaikaiseen ystävyyteen vedoten ehdotti sinunkauppoja, isän mielestä oli parempi pysyä edelleen teitittelyssä, koska työväenluokkaisena hänestä professorin kanssa sinuttelu ei tuntuisi kuitenkaan luontevalta, kertoo Eero Kuusinen.
Kalle Kuusinen nautti keskusteluista myös Visavuoren muun väen kanssa ja innostui joskus jopa väittelemään Karin äidin Estelle Suomalaisen kanssa.
Sivistynyt ja sosiaalinen keskustelija
– Isällä oli vahva oikeudentunto. Hän oli poliitikoksi tavallista rehellisempi ja oli luonteeltaan hyvin sosiaalinen. Häntä arvostettiin poliittisten vastustajienkin piirissä ja joidenkin kanssa hän myös ystävystyi. Tätä eivät puoluetoverit aina hyvällä katsoneet, kertoo Eero Kuusinen.
Kalle Kuusinen oli koulutukseensa nähden poikkeuksellisen sivistynyt ja keskusteli mielellään maailman asioista ja tapahtumista. Yksi hänen keskustelukumppaneistaan ja hyvistä ystävistään oli peltiseppä Antti Järvinen.
Kuusinen oli mukana myös keskustelukerhossa, jossa ei tunnettu puoluerajoja. Maailmanmenoa pohdittiin joukolla, johon kuuluivat muun muassa lääninrovasti Viljo Lampola, varatuomari V. Ilmari Uotila, kihlakunnantuomari Lauri Anttila, tohtori Veikko Salonen ja tehtailija Veikko Lapinleimu.
Kalle Kuusinen oli eronnut kirkosta, mutta se ei estänyt hänen ystävyyttään rovasti ja ruustinna Hälvän kanssa eikä pitkiä keskusteluja Hälvien mökillä
Yhdistystoimintaankin riitti aikaa
Kalle Kuusinen luki paljon. Eero Kuusinen kertoo kirjastonjohtaja Helvi Harjulan usein lähettäneen isälleen uusia kirjoja luettavaksi, ennen kuin laittoi ne muiden lainattaviksi.
Kalle-isä harrasti myös urheilua. Nuorena hän oli mukana Valppaan voimistelijoissa ja myöhemmällä iällä hän harrasti hiihtoa ja kävelyä.
Kalle Kuusinen oli aktiivisena mukana Akaa-Toijala-seuran johtokunnassa vuosina 1981–86. Hän osallistui ahkerasti seuran retkille ja hänen aloitteestaan seuran jäsenet kokoontuivat kahtena vuonna mikkelinpäivänä soittamaan museoaitan kelloa. Kun seura halusi vuonna 1987 muistaa häntä standaarilla, se tehtiin juuri museoaitan luona.
Kalle Kuusinen kuoli vuonna 1987, ja hänen hautansa on Akaan hautausmaalla.
Lähteet: Kerttu Morikan ja Eero Kuusisen haastattelut, Esko Korkeamäki: Aatteen puolesta.
Kuvat: Kerttu Morikan albumi ja Akaan Seudun arkisto.
