Juice Leskinen laulaa yksinäisyydestä kappaleessaan Kaksoiselämää: ”Yksinäisyys ympärillä joskus ottaa hahmon ihmisen / Tiedän mitä haluan tiedän miten vähään kykenen / Yksinäisyys sydämessä, katkeriksi pisaroiksi tiivistyy / Siinä yksinäisyyden on seuraus, siinä on sen syy.”
Viime aikoina olen ajatellut paljon yksinäisyyttä. Yksinäisyys ei ole mikään uusi asia, tällä hetkellä se on erityisesti nostanut päätään. Sosiaalinen media vetää meitä enenevässä määrin ruutujen ääreen pois kasvokontaktista ja kosketuksesta toisiimme. Uudempana yksinäisyyden välittäjänä, koronavirus on muuttanut paljon kulttuuriamme – emme enää kättele tavatessamme, välttelemme isoja joukkoja, otamme etäisyyttä, ehkä emme ole nähneet tänä aikana ystäviämme… ehkä olemme jääneet kokonaan yksin? Osa ihmisistä kärsii yksinäisyydestä ilman koronaakin.
Yksinäisyyttä on joka ikäluokassa. Vanhukset ovat jääneet laitoksiin ja koteihinsa, lapset ja nuoret ovat nähneet koulukavereitaan vain tietokoneen näytön välityksellä. Aikuiset kohtaavat sosiaalisessa mediassa ja verkkopalavereissa. Kukaan ei pyydä ulos tai kahvin ääreen jutustelemaan. Ruudut hohtavat pimeissä huoneissa, on vaikea muistaa, miltä läheisyys tuntuu. Yhä useammat ihmiset tietävät, miltä tuntuu painaa pää polviin ja yrittää hengitellä, kun neljä ympäröivää seinää lähenevät karkottaen kaiken valon ja tilan vetäen keuhkoja kasaan.
Geeneissämme on pyrkiä joukon jäseneksi – Jumala on tehnyt meistä ihmisistä sosiaalisia olentoja. Jos pieni vauva joutuu olemaan erossa vanhemmistaan, sen minuus alkaa särkyä, sillä se hahmottaa olemassaolonsa vain huoltajansa peilinä. Entäpä aikuinen ihminen? Hän pystyy kyllä olemaan yksin päivän, viikon tai kuukauden… missä vaiheessa hänen minuutensa alkaa pirstaloitua? Vahvinkin meistä särkyy, jos ei näe hymyä tai saa ainuttakaan kosketusta.
Jumala ei ihmisiä luodessaan jättänyt meitä avuttomiksi yksinäisyyden verkkoihin. Jesajan kirjassa luvussa 43 jakeissa 1–2 kerrotaan näin: ”–älä pelkää, sillä minä olen sinun lunastajasi, minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Jos kuljet vetten halki, minä olen sinun kanssasi, jos virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa.” Jumala lupaa, että hän on kanssamme, silloinkin kun tunnemme itsemme niin pieneksi, ettei edes muurahainen meitä huomaisi.
Olen miettinyt Juicen Kaksoiselämää-kappaleen sanomaa, aivan kuin Leskinen hakisi laulussaan yksinäisyyteensä apua Jumalalta. ”Olen sinussa kiinni, sinä tiedät, vaikka myönnä en / Läheisyyttäs kaipaan rakkauttas tarvitsen / Olen sinussa kiinni, sinuun kiinni jään”. Jumala on ja tulee aina olemaan kanssasi, hän on aina valmis kuuntelemaan sinua.
Voisiko siis yksinäisyyttä lievittää, heittämällä huolensa Jumalan kannettavaksi? Mielestäni ei siitä mitään haittaakaan ole. Kotikäynnit ihmisten luona on osa seurakunnan diakoniatyötä, jos tunnet itsesi yksinäiseksi, olemme seurakunnassa sinua varten, otathan yhteyttä.
Satu-Tuulia Halkosaari
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan diakoniatyöntekijä