Kaikesta näkee, että Akaan seurakunnan kirkkoherra Ensio Partanen viihtyy määräaikaisessa tehtävässään. Upseeri on ottanut yksikkönsä viidessä kuukaudessa haltuun, ohimennen virastossa henkilöstöstä lausutut huomiot saavat hyväksyvän vastaanoton: mitähän on tiedossa, kun nyt noin puhutaan.
Syvällä Savossa Sonkajärvellä 10. huhtikuuta 1953 pientilan pojaksi syntynyt Ensio on aina tiennyt, mitä työn tekeminen on.
– Jokakeväinen luontoilmiö oli pellon kivet. En ymmärrä mistä niitä tuli. En oikein ole mistään kotoisin – 27 muuttoa myöhempien elämänvaiheiden mukaan – mutta tiedän, missä juureni ovat. Ja se on arvokkainta mitä ihmisellä on.
Kylvetyn pellon yli ei kävelty
Savolaista Partanen kuvaa ahkeraksi ja rehelliseksi.
– Yleensä savolaisia pidetään puheliaisuutensa vuoksi epäluotettavina. Savolainen miettii lopullista vastausta puhuessaan. Lauseet ovat pitkiä ja keskenään savolaiset juttelevatkin rivien väleillä – tunneilmastolla.
Ukki opetti, että miehen on tarvittaessa kynnettävä elämässään jankkoakin, sitkeintä mahdollista savea.
– Työtä tehtiin paljon, ja kaikki työ oli arvokasta. Raskainta kaiketi on jankon kyntäminen, mutta sekin tehtiin tarvittaessa. Ukki tarkoitti jankon kyntämisellä sitä, että jos jotakin tekee, niin tekee sen oikein, eikä sinne päin.
– Isän uskonnollisuus oli syvintä siinä, että kun pelto oli kylvetty, sen yli ei kävelty, koska siinä kasvoi Jumalan viljaa.
Armeija vei miehen mennessään
Lapsuuden koti oli isänmaallinen. Ukki oli sodan käynyt mies ja isä rakuunakersantti. Ensio haaveili metsänhoitajan tai agronomin ammateista, mutta myös armeijan alipäällystön tehtävät kiinnostivat. Sonkajärvelle perustettu lyseo siivitti miehen kuitenkin kadettikouluun.
– Kodin noste tarvittiin ilman muuta. Ja armeijahan vie miehen mennessään. Jos ei tule reki pahemmin nilkoille, niin nousujohteinen ura on itsestäänselvyys. Armeija vaatii soveltuvuutta. Tarvitaan kohtuullinen asioiden omaksumiskyky ja käytännöllistä elämäntaitoa sekä vahvaa halua ja tahtoa.
Kadettikouluun ei menty vain ovi avaamalla. Päättötodistuksen keskiarvon ja ylioppilastodistuksen arvosanojen piti olla kohdallaan. Ension kurssista onkin kuoriutunut useampi kenraali, mutta myös tohtoreita.
Ensio Partanen on everstiluutnantti. Merkittäviä tehtäviä kertyi ulkomaita myöten.
– Arvomerkeistähän näkee, mitkä vastuut sinulla on. Asema ja kunnioitus on aina ansaittava. Miehet mittaavat sinua koko ajan. Jos olet höttöä sisältä, on ihan sama mitkä merkit sinulla on kaulassa.
Virkapuku ei sittenkään peitä
Ensio Partanen ei halunnut jäädä joukko-osastoon ”siemenpuumajuriksi” vaan hakeutui luonteensa mukaisesti uusia haasteita päin. Uskoon mies kertoo tulleensa 1982.
– Siitä asti mietin, mitä teen kun armeija loppuu. Kuljin seurapuhujana ja se riitti. Ja jos en ihmisensä olisi tarvinnut teologian opintoja ja yliopistoa – ehkä oman egonikin kannalta – niin yhtä vakuuttava olisin ollut puhujana upseerinakin.
Tarvitseeko Ensio Partanen aina kaluunat – virkapuvun?
– Se on kaksipiippuinen juttu. Huonoina päivinä papin panta myös kantaa. Akaassa tässä tehtävässä huomasin, että ”meidän Epa” ei käy, eikä täällä voi kuikuilla kauluspaidassa, vaan minuun kuuluu täällä papin puku.
– Ei ihmisen arvo riipu teitittelystä tai virkapuvusta. Minun äitini teititteli omaa äitiään vaikka ei sen rakkaampaa ihmistä ollut. Sama on minulla tässä ja nyt.
Vuosi Lähi-idässä perheen kanssa puhutteli miestä. Upseeriystävän antamat teologisen tiedekunnan pääsykoeohjeet löytyivät Suomeen palattua kotikirjastoa kasatessa 1993.
Johdatusta tehtävään
Ensio Partanen siirtyi Akaan seurakunnan väliaikaiseksi kirkkoherraksi syksyllä 2012, kun hän vaihtoi viran varsinaisen haltijan Sari Lindströmin kanssa pestejä. Lindström on nyt kappalaisena Lempäälässä.
– En minä täällä sattumalta ole. Elämässäni on ollut paljon johdatusta, tämäkin tehtävä mukaan lukien.
– Kyllä Hämeessäkin on jankkoa tarvittaessa kynnettävä. Sen olen jo täällä huomannut, että asiat eivät hetkessä muutu vaikka päällään seisoisi. Modernille, paljon nähneelle ihmiselle tämä voi olla puuduttavaakin – saa nähdä.
Toijalaa Partanen kuvaa perinteiseksi ja turvalliseksi. Viiala on lämmin herätyskristillinen yhteisö. Kylmäkoski on kuin ”tupaan tulisi”.
– Näiden alueiden omaleimaisuuden pitää näkyä jumalanpalveluselämässä, mutta kyllä meidän pitäisi katsella tätä myös yhtenä seurakuntana. Olen ehkä hajulla monesta, mutta vielä on paljon opiskeltavaa.
Kirkko on ollut aina kriisissä
Viimeksi arkkipiispa Kari Mäkisen kannanotto sukupuolineutraalista avioliitosta sai evankelisluterilaisen kirkon otsikoihin. Naisten vihkimisestä papiksi kipuillaan vieläkin, vaikka muutos tehtiin parikymmentä vuotta sitten. Television homoilta sai aikaa joukkoeroamisen kirkosta.
– Kirkko on ollut kriisissä aina. Jos tässä yhteisössä ei totuus, armo ja hämmästely toimi ja keskustelu käy, niin ei missään sitten. Tämä yhteisö on loppuen lopuksi ollut kansamme historiassa se paikka, jossa on saanut vapaasti keskustella. Vääriä valintoja ja suoranaisia virheitäkin on tehty, mutta asioita on myös korjattu. Tietysti on heitäkin, joille tämä yhteisö ei käy, ja he ovat lähteneet.
Tämän hetken keskustelua leimaa Partasen mielestä polarisoituminen.
– Kirkon sisällä on joukko, joka puhuu omaa kieltään. Ja jos tulija ei puhu samaa kieltä, hän ei kelpaa joukkoon. Mikään ei syö joukkoa enempää kuin klikkiytyminen, käytäväkeskustelut, jotka vievät pääasiasta energian.
Kirkkoherra muistuttaa, että kun kirkkoa on lyöty sen virheistä sisältä ja ulkoa kovimmin, totuus löytyy Raamatusta. Hän ei lähtisi median seuraamien viisastelijoiden matkaan.
– Jumalan sana löytyy Johanneksen evankeliumista. ”Minä lähetän teille Pyhän Hengen, joka opettaa teidät tuntemaan koko totuuden.” Minulla on ollut jo vähän vaikeaa nousta saarnastuoliin kun koko ajan tulee lunta tupaan. Sain tämän raamatunkohdan ja levon. Tapahtuipa mitä tahansa, pysy Raamatussa.
