Kirjoitan uudesta hyvinvointikeskuksesta, oikeasta onnelasta. Siellä työskentelevät saivat kauniit puitteet. Mutta edelleen ovat unohtuneet potilaat.
Jos olet menossa kerrokseen 1–2, huomaa koneet, joita on tullut eteisaulaan kaksi. Tiedän, että niissä pitäisi käyttää Kela-korttia, mutta ohjeet ovat hieman sekavat. No sitten käännytään lasikopin puoleen (neuvonta). Siinä on jo yksi potilas, jolla on pitkä asia. Pakko lähteä sinne, missä on aika. Mutta herran jestas, jos olet menossa toiseen kerrokseen särkevän hampaan kanssa, niin siellä on vastassa labyrintti. En tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä. Ja kun yrität aukaista jotain ovea, niin se tulee takaisin niskaasi. Niiden kuulemma pitäisi olla aina avoinna.
Seuraavaksi otan kantaa tähän, mihin monet muutkin. Kun on asiaa sinne onnelaan ja soitat soittoaikana, niin siellä pyörii sama levy, minkä alkaa jo oppia ulkoa. Ei tule muuta kuin hemmetin suuri puhelinlasku. Mutta onhan sinne kriisipuhelin, mihin pitäisi soittaa, jos on akuutti tarve. Olen itse soittanut tähän kriisipuhelimeen, ilman kriisiä. Asiani oli vain tärkeä. Sitten kun olin soittanut siihen, odottelin saman levyn kuuntelua noin 40–50 minuuttia, kunnes sieltä vastasi naishenkilö, jonka ääni oli tosi kiukkuinen. Tulin siihen tulokseen, että kyllä Akaan Toijalassa on tosi sairasta porukkaa. Täytyy vielä mainita, etten ole nähnyt siellä kulkevan yhtään sairaanhoitajaa.
Tehkää nyt herran tähden jotakin, vai täytyykö ihan meikäläisen todella puuttua asiaan. Teidän unelmatalonne ei ole sitä.
Sirkka Rantanen
