Tänä vuonna on ansiokkaasti muisteltu vuoden 1991 tapahtumia, eikä syyttä, tapahtuihan silloin miltei yhtä aikaa asioita, joita silloin ja vielä nytkin voisi luonnehtia toteamuksella: eihän näin voi tapahtua. Koska olin itsekin näkijä ja kokija muutamissa asioissa, liityn muistelijoiden joukkoon.
Säästöpankkien tuhoutuminen syksyllä 1991 kosketti minua monella tapaa. Isäni oli sielultaan ja suvultaan säästöpankki-ihminen ja niinpä minutkin oli aatteeseen kasvatettu. Säästöpankki auttoi perhettämme aina.
Syksyllä 1991 tiedettiin ainakin lehtimiespiireissä yleisesti, että Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankilla ei mennyt hyvin. Se oli elänyt railakkaasti yli varojensa. Pääsin kerran itsekin matkustamaan hevosten vetämillä vaunuilla pääjohtaja Christoffer Wegeliuksen isännöimille illallisille. Isänikin tiesi pankin tilan, mutta kertoi asiasta vasta romahduksen tapahduttua, silloinkin häveliäästi.
Sanomalehti Lallissa, jota tuohon aikaan palvelin, haistettiin palaneen käryä. Koska tiedossa oli muutenkin lähtö reissun päälle Helsinkiin, sain tehtäväksi katsastella myös SKOPin tilannetta. Silloin ei ollut kännyköitä, joten junassa matkaava saattoi keskittyä täysin omiin ajatuksiinsa tai aamun lehden lukemiseen. Vasta Helsingissä sain Uutiskeskuksessa tietää, että Suomen Pankki on ottanut SKOPin haltuunsa. Päivä oli torstai 19. syyskuuta.
Työpäivä meni kokonaan uusiksi. Suomen Pankin tiedotustilaisuudesta piti rientää SKOPin raunioille jotakin omaa juttua yrittämään. Pörssistä ja eduskunnastakin hain ja sain kommentit. Huomatkaa, tuolloin ei ollut kännyköitä, eikä matkalaisella edes puhelinta, saati pöytää. Kaikki tieto oli haettava kävelemällä. Illan suussa metsästin vielä eduskunnan käytävällä kommenttia pääministeri Esko Aholta, joka oli silminnähden järkyttynyt mies.
Juttuni naputtelin kirjoituskoneella illalla Uutiskeskuksen nurkassa. Lähetin sen faksina STT:n jutun oheen. Sitä jo odotettiin. Ehdin juuri ja juuri viimeiseen junaan Toijalaan. Olin olueni ansainnut.
Seuraavina päivinä oli vaikea mennä tuttujen naisten eteen paikalliseen säästöpankkiin. Tiesin mitä oli tapahtunut, ja tiesin myöhemmin ennakolta vielä senkin, mitä tulee tapahtumaan. Säästöpankit pilkottiin. Muistan monet tuskaiset keskustelut ihmisten kanssa, joiden elämä oli täysin Helsingin herrojen käsissä.
Menetin tuolloin uskoni suomalaiseen pankkijärjestelmään, eikä luottamus ole täysin palannut vieläkään. Kun lukee taloushistoriaa tuolta ajalta, sydäntä kylmää. Täytyy muistaa, että tähän aikaan osuu myös holtittomasti tehdyn rahamarkkinoiden vapauttamisen seuraukset. Moni yrittäjä tarttui pankkien tarjoamaan kohtuullisen edulliseen ulkomaiseen luottoon. Kun Suomi romahti, valtio pelasti pankit. Siinä meni moni hyvä yrityskin nurin ja elämäntyö pirstaleiksi.
Itse maksoin vaimoni kanssa opinto- ja asuntolainoistamme hirvittäviä korkoja, eikä mihinkään muuhun oikein tahtonut jäädä rahaa. Tämäkin asia tulee mieleeni nyt, kun kuulen puhuttavan koronan jälkeisestä ennätyksellisestä kasvusta tänä ja vielä ensi vuonna. Pelkään, että koronan aiheuttama velka maksetaan itkien pois, olkoonkin, että valtio saa lainaa miinuskorolla. Mutta eihän näin voi tapahtua.
Juha Kosonen
Kirjoittaja on päätoimittaja emeritus
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
