Isä on touhunnut keittiössä jo varhain. Hän on keittänyt kahvia termospulloon ja tehnyt juustoleipiä evääksi itselleen ja tytöille. Hän on keittänyt myös aamupuuron heille aamupalaksi.
”Reppu on valmis. Ai niin, vielä mehua tytöille. Kas noin! Nyt onkin aika mennä herättämään tytöt, jotta pääsemme matkaan”, juttelee isä itsekseen.
Isä harppoo hiljaa rappusia ylös, ettei äiti vain herää. Tänään äiti saa viettää oikein kunnon vapaapäivää ja nukkua niin pitkään kuin haluaa. Tyttöjen huoneessa isä avaa verhot ja päästää valoa huoneeseen. Ulkona on kaunis aamu.
”Onpa mukava lähteä pitkästä aikaa tyttöjen kanssa retkelle. Siitä on mennyt aivan liian kauan aikaa, kun vietimme aikaa kolmestaan”, miettii isä haikeana, mutta kuitenkin hymyillen.
”Henni! Hetti! Huomenta! Nyt on aika nousta ylös. Mennään aamupuurolle ja sitten lähdetään kalareissuun”, herättelee isä tyttöjä.
Samassa tytöt ponnahtavat pois peittojensa alta ja huudahtavat yhteen ääneen:
”Huomenta, isä! Valmiina ollaan!”
Isä katsoo hämmästyneinä tyttöjä ja alkaa nauraa heille.
”Kyllä te olettekin innokkaina lähdössä. Oletteko te nukkuneet verkkarit päällänne? Äiti ei kyllä pitäisi siitä.”
”Ei me nukuttu näissä verkkareissa. Me herättiin vähän ennen kuin sinä tulit ja puimme vaatteet päällemme. Ajattelimme yllättää sinut”, selventää Henni.
”Siinä te kyllä onnistuitte, mutta nyt hiivitään alakertaan ja mennään syömään. Ollaan sitten ihan hiiren hiljaa, että äiti saa nukkua”, neuvoo isä tyttöjä.
Aamutoimensa hoidettuaan ja makoisan ruispuuron syötyään isä ja tytöt ovat valmiita matkaan. He jättävät äidille lapun pöydälle, jossa he toivottavat mukavaa päivää. Tytöt piirtävät lappuun paljon sydämiä koristeeksi. He pakkaavat autoon repun, saappaat ja itsensä. Ja näin alkaa matka kohti mökkiä.
”Ihan kuin autokin olisi hymyillyt, kun pääsee mökille…”, kujeilee Hetti.
”Niinhän se hymyilikin. Onhan siitäkin kiva ajella hiekkaisia maanteitä ja mutkitella niitä. Asfalttia on varmasti sen mielestä tylsää ajella”, jatkaa Henni Hetin kujeilua.
Mökki sijaitsee pienen matkan päässä järven rannalla. Mökki on punainen ja pihassa on grillipaikka ja rantasauna. Laiturilta pääsee hienosti uimaan. Vene odottelee rannalla kalamiehiä tai tässä tapauksessa myös kalatyttöjä. Henni ja Hetti juoksevat heti rantaan koettamaan, miltä vesi tuntuu.
”Onpa lämmintä vettä!” huudahtaa Hetti.
”No ei taatusti ole! Tämähän on ihan kylmää. En kyllä mene vielä uimaan”, sanoo Henni kauhistuneena veden lämpötilasta.
”Tulkaapa tytöt laittamaan pelastusliivit päälle”, huutaa isä mökin verannalta.
”Minä haen meille onget ja vien ne jo veneeseen. Tuokaa te reppu mukananne, kun olette pukeneet liivinne”, sanoo isä.
Lopulta kaikki istuvat veneessä, ja isä soutaa kohti hänen parasta kalapaikkaansa. Se on kuulemma salainen paikka, mutta se sama paikka tuntuu olevan kaikkien salainen paikka. Mutta sehän ei haittaa, sillä kalaa riittää varmasti kaikille halukkaille. Järven pinta on tyyni, ja se välkehtii kauniisti aamuauringossa. Ympäriltä kuuluu lintujen ääniä ja airojen ääni, kun ne uppoavat veteen soutaessa. Jostakin kantautuu myös musiikkia.
”Isä, kuuletko? Ihan kuin joku soittaisi haitaria!” ihmettelee Henni.
”Juu, se on se Lintusaaren vanha isäntä, joka soittelee. Hän aloittaa päivänsä aina soittelemalla haitariaan. Minusta soitto kuulostaa kauniilta ja kesäiseltä”, isä kertoo.
”Minustakin se on kaunista”, toteaa Henni. Hetti istuu malttamattomana ja odottaa vain pääsyä kalapaikalle ja haluaakin heti tietää:
”Joko me kohta ollaan perillä? Me tultiin kalaan eikä musiikkia kuuntelemaan.”
”No no Hetti, älä ole niin hätäinen. Olemme ihan juuri siellä”, rauhoittelee isä tyttöä.
Salaiselle paikalle saavuttuaan tytöt haluavat heti päästä kalastamisen alkuun.
”Muistittehan te tytöt käydä kaivamassa matoja aamulla?” kysyy isä. Tyttöjen ilme muuttuu huolestuneeksi.
”Pitikö meidän kaivaa madot?” katsovat tytöt toisiaan.
”Höpö höpö, kyllä minä olen ne kaivanut. Kokeilin vain, mitä te sanotte”, naureskelee isä.
”Höhhis, iskä! Älä kiusaa meitä”, naureskelevat tytöt.
Isä laittaa onget valmiiksi tytöille, ja niin he kaikki keskittyvät odottelemaan kalojen syöntiä. Isä muistelee vanhoja kalareissujaan ja kertoo niistä tytöillekin.
”Ajatelkaapa tytöt, kun minä olin pikku poika, niin talvellakin menimme kavereiden kanssa polkupyörillä pilkille. Olimme lähteneet niin innoissamme reissuun, että perille päästyämme meillä oli kyllä pilkit mukana, mutta kairasta puuttui veivi. Kaira on se, jolla tehdään se onkimisreikä jäähän. Me olimme kuitenkin nokkelia poikia ja teimme puusta veivin kairaan. Sillä reissulla saatiin paljon särkiä. Meidän kissoilla oli silloin kalajuhlat, kun ne saivat ison kasan kalaa illalliseksi.”
Henni kommentoi isän muistelua ja sanoo:
”Tuntuu hassulta, että sinäkin olet joskus ollut pikku poika.”
”Minusta tuntuu kuin siitäkin olisi vain hetki aikaa mennyt, mutta toisaalta siitä on tosi kauan. Se muuten oli hauska juttu, kun olin jo isompi poika ja minulla oli mopo. Lähdin yhtenä aamuna mopollani kalaan eräälle lammelle. Hetken kalastettuani sain aivan mahtavan kokoisen lahnan. En ollut koskaan nähnyt niin isoa lahnaa, enkä ole vieläkään nähnyt toista samanmoista. Laitoin sen lahnan moponi ritsille, ja siinä se sätkytteli hetken matkaa kotiin ajellessani. Olin tosi ylpeä saaliistani…”
”Minulla nyppii! Täältä tulee kala!” huudahtaa Henni yhtäkkiä, ja samassa Hetti alkaa nostaa onkeaan ylös saaden myös kalan. Eikä aikaakaan, kun isä nostaa onkeaan, ja kala hyppii hänenkin koukussaan.
”Mehän ollaankin kova kalastajaporukka! Kolme kalaa yhtä aikaa, tätä ei äitikään heti kyllä usko!” huudahtaa isä intoa puhkuen.
”Kolme komeaa ahventa on hieno alku kalareissulle. Miten hieno päivä tästä tuleekaan!”
”Milloin me aiotaan syödä? Minulla on karmea nälkä!” valittaa Hetti ja jatkaa vatsa muristen
”Vai muistitko sinä isä laittaa meille eväitä mukaan?”
”Tottahan toki muistin. Soudan tuonne saareen, niin syödään siellä rannalla.”
Rannalta he löytävät hyvän eväidensyöntipaikan. Siinä on juuri sopivasti yksi puunrunko ja pari kiveä, ja he mahtuvat kaikki mukavasti istumaan. Isä alkaa aukoa reppua, ja saadessaan sen auki hän alkaa nauraa ääneen.
”Voi ihana äiti! Kiitos sinulle!”, naureskelee isä kaivaen yhä reppua.
”Mitä siellä repussa oikein on?”, haluaa Henni tietää.
”Onko siellä eväitä ollenkaan? Ja miksi sinä kiittelit äitiä?”, nälkäinen Hetti kyselee.
”On on! Kyllä täällä eväitä on! Mutta täällä on paljon enemmän eväitä kuin minä sinne pakkasin. Missähän välissä äiti on käynyt nämä makkarat tänne reppuun laittamassa”, hämmästelee isä.
”Mistä sinä oikein puhut isä? Äitihän oli nukkumassa, kun me lähdimme”, toteaa Henni.
”Hänen on täytynyt hiippailla keittiössä, kun minä kävin herättämässä teitä”, sanoo isä tytöille.
”Täällä on lappukin meille ja siinä lukee näin: Rakkaat Kullanmurut! Tässä teille hiukan makkaraakin evääksi, jotta jaksatte. Ja jälkiruoaksi pullat. Pitäkää hauskaa! Nähdään myöhemmin. Halauksin Äiti”, lukee isä tytöille.
Isä ja tytöt tekevät nuotion ja etsivät itselleen sopivat makkaratikut. Alkupaloiksi heidän on pakko syödä leivät, sillä Hetin vatsa on kuolemaisillaan sukupuuttoon.
Makkaraa syödessään Henni sanoo siskolleen ja isälleen:
”Tuntuu ihan kuin äitikin olisi ollut täällä mukana.”
”Nii-in”, sanoo Hetti suu täynnä makkaraa.
