”Me kaikki, jotka kasvot peittämättä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki”. (2 Kor. 3: 18)
Pimeällä yksi kynttilä valaisee hurjasti. Auringonvalossa kynttilän liekkiä ei kunnolla erota. Helmikuun alussa vietetään kynttilänpäivää. Nimitys juontaa juurensa tavasta siunata vuoden aikana käyttöön tulevat kynttilät päivän messussa. Raamatullinen aihe liittyy Jeesuksen tuomiseen temppeliin. Hänen kirkkaudestaan on alussa lainatussa Paavalin tekstissäkin kysymys.
Kevään kirkkaus ja auringonvalo on yllättänyt minut jo heti vuoden alussa. Vuoden pimein aika on jo taittumassa, ja sitä pimeyttä kesti kyllä ihan tarpeeksi! Näin ajattelee näin kaamoksesta kärsivä aurinkofriikki. Mikä valossa ja kirkkaudessa on NIIN hienoa? Mentaalisesti pimeys merkitsee monelle masennuksen ja väsymyksen ympäristöä. Elinvoima ja vitaalisuus vähenevät, kun saa lähteä pimeällä töihin ja palata pimeällä. Päivälläkään ei paljon aikaa jää aurinkoa ihailla, sen paistetta kun ei juuri näe! Suomalaisten kaamosmasennusta on tutkittu, ja sen todettu olevan luultua yleisempää. Itse havahduin asiaan vietettyäni monta vuotta peräkkäin tropiikissa. Silloin ei väsymystä ja talvinotkahdusta tapahtunut. Ymmärsin auringonvalon vähenemisen yhteyden omaan väsymykseeni.
Paavalin mainitsemassa Herran kirkkaudessa on jotain samaa kuin auringonvalossa. Herran kirkkaus on ulkopuoleltani laskeutuva voima, joka tuo energiaa elämääni. On tietysti loogista, että elämänantajalla, kaikkivaltiaalla Jumalalla on valta valaista ihmisen elämä. Kristuksen kirkkaus merkitsee rakkautta ja hyvyyttä, jota hän osoitti aikalaisilleen eläessään. Raamattuun tallennettujen kertomusten kautta sama rakkaus ja hyvyys on nähtävissä Hänessä myös tänään.
Kirkon tehtävä on edustaa jumalallista valoa maailmassa: heikkoja ja kärsiviä on puolustettava, sairaita on parannettava ja kaikille on julistettava ilosanoma anteeksiantamuksen todellisuudesta Kristuksessa. Universaali, kaikille kuuluva rakkaus on Jumalan ominaisuus. Kristuksella on tuo ominaisuus. Hänellä, uskonpuhdistaja Martti Lutherin mukaan, on valta tehdä autuas vaihtokauppa syntisen ihmisen kanssa. Se tapahtuu niin, että ihminen luovuttaa Kristukselle syntinsä, syyllisyytensä ja pahuutensa. Kristus puolestaan lahjoittaa anteeksiantamuksen, armon ja rauhan ihmismieleen.
Paavalin mukaan Kristuksen katseleminen peittämättömin kasvoin ei jää vaille seurauksia: se muuttaa kristityn vähitellen esikuvansa, Kristuksen kaltaiseksi. On rohkeata puhua jumalallistamisesta. Oppina sitä julistetaan erityisesti ortodoksikirkon piirissä. Lutherin paljastama vanhurskauttamisoppi on kuitenkin tälle lähisukua. Syntien anteeksiantaminen ei tapahdu vain taivaan forumilla (forenssinen vanhurskauttamisoppi). Se tapahtua myös konkreettisesti anteeksiannon kokijassa itsessään (imputatiivinen vanhurskauttamisoppi). Vanhurskauttamisopin ihmistä muuttava luonne jää helposti taka-alalle, jos ajattelemme ihmisen suhdetta Jumalaan sellaisena, jossa persoonat eivät kohtaa toisiaan. Raamattu kertoo monin tavoin siitä, kuinka Jumalan läsnäolon kokeminen muuttaa ihmistä jatkuvasti.
Auringonpalvonnan sijasta kristitty palvoo Kristusta – ja muuttuu vähitellen hänen kuvansa kaltaiseksi!
Kirjoittaja on Sääksmäen seurakunnan kirkkoherra, teologian tohtori Markku Antola
