Toijalaa ravisutteli poikkeuksellisen voimakas punaisen terrorin aalto sisällissotavuonna 1918. Vuoden 1918 alku ei antanut osviittaa moiselle, sillä paikkakunnan punaiset valmistautuivat Viialaan verrattuna hapiaan sotatoimia varten. KalleLaakson johtama komppania lähti jo helmikuun alussa rintamalle, ja neljä muuta komppaniaa oli kasassa helmikuun loppuun mennessä. Näiden komppanioiden johtajina toimi tuolloin Emil Toivonen, Juho Toivonen, August Mäenpää ja Walfrid Mäenpää. Toijalan komppanioiden johtajina toimi sotakokemusta omaamattomia sekatyömiehiä, maanviljelijöitä ja vastaavia ammattimiehiä. Toijalan poikien sotaretkiä paremmin historian sivuille jäi kourallinen punaista käsivarsinauhaa kantaneita miehiä, jotka järjestivät kauhun hetkiä lähiseudulla.
Forsell, yhdellä ässällä
Sisällissodan alettua vanha hallintojärjestelmä kaatui paikallistasolla. Näin punaiset alkoivat perustaa kihlakunnanoikeuksien tilalle vallankumousoikeuksia oikeudenhoitotehtäviin. Helmikuun 20. päivänä 1918, sisällissodan pauhattua vajaan kuukauden, sosiaalidemokraattien kunnallisjärjestön ja Toijalan punakaartin välillä jatkunut kädenvääntö vallankumousoikeuden kokoonpanosta ja toimivalta-alueesta sai päätöksen, jonka voi katsoa olleen alkusoitto tapahtumille, joista Toijala jäi historiankirjoihin. Tuolloin punakaarti jyräsi kumoon sosiaalidemokraattien aiemman päätöksen ja valitsi jäsenet vallankumousoikeuden toiseen osastoon. Periaatteessa tämänkin osaston tehtäväkenttänä oli sotarikosten ja vastavallankumouksellisen toiminnan tutkiminen ja tuomitseminen. Historiankirjat näyttävät kuitenkin mitä oikeasti tapahtui.
Punakaarti valitsi vallankumousoikeuden toisen osaston puheenjohtajaksi Henrik Frans Forsellin, jota sosialidemokraatit olivat aiemmin voimakkaasti vastustaneet. Muiksi jäseniksi valittiin Janne Lehto, Hjalmar Vainio, Kalle Koskinen ja Alfred Mäenpää. Yleiseksi syyttäjäksi valittiin Kalle Henrik Tanner ja kirjuriksi etunimeä vaille historiankirjoissa jäänyt Mäkelä.
Sosiaalidemokraatit olivat Forsellin valintaa vastustaessaan käyttäneet perusteina Forsellin vieraspaikkakuntalaistaustaa. Forsell oli näet alkuaan urjalalaisia ja ollut Toijalassa vasta kuukauden päivät. Hän oli tullut Toijalaan samassa junassa Tuomas Hyrskymurron kanssa. Tosiasiallinen syy Forsellin vastustamiselle taisi kuitenkin olla hänen rikosrekisterinsä, josta pisti silmään kuuden vuoden kuritushuonerangaistus. Toisaalta sosialidemokraatit eivät vastustaneet Tannerin valintaa, vaikka tämä oli nuorena miehenä syyllistynyt miestappoon. Useat säyseät vuodet osana Toijalan työväenliikkeen elämää kaiketi olivat painaneet Tannerin valintavaakaa plussalle.
Historia osoitti sosiaalidemokraattien kunnallisjärjestön osuneen oikeaan vastustaessaan Forsellin valintaa. Valinnasta ei ehättänyt kulua kuin viikko, kun Forsellia, Tanneria ja muutamaa muuta myöhemmin mainittavaa alettiin omienkin taholta epäillä osallisuudesta murhiin ja lievempiin rikoksiin. Koska epäily ei kuitenkaan johtanut todellisiin toimenpiteisiin, saattoivat toverioikeuden toimet Forsellia ja muita vastaan olla vain sumuverhon laskemista asiaa todella paheksuneiden silmien eteen.
Epäilyille oli joka tapauksessa vahvat perusteet. Tapahtumien kulku, myös helmikuun 20. päivää aiemmin Toijalassa tehtyjen murhien osalta, on suhteellisen tarkoin kirjattu historiankirjoihin. Jos historiankirjoihin luottaa, voi päätellä, ettei Forsell muuttunut sisällissodan aikana miksikään. Hän oli niitä, joista sota nostaa pahimmat puolet esiin ja kivettää ne pysyviksi piirteiksi. Tanner puolestaan oli viimeisinä hetkinään kuin toinen mies.
Punaterrorin lentävä osasto
Vallankumouksen vastustajiksi luettujen henkilöiden etsintä, tutkiminen ja käytännössä myös tappaminen lankesi Toijalan vallankumousoikeuden toisen osaston keskeiseksi tehtäväksi helmikuun loppupuolella. Toki se myös etsi aseita ja takavarikoi ruokatarpeita, hevosiakin. Tällainen terrori oli käytännössä yksi sodankäynnin ase. Se toimi liki sodan loppuun asti siten, että vallankumousoikeuden syyttäjä, Tanner, ja hänen alaisuudessaan toiminut Toijalan lentäväksi osastoksi kutsuttu ryhmä miehiä päätti Toijalan tienoon valkoiseksi luetun väen kohtalosta.
Nimensä mukaisesti lentävä osasto liikkui lähitienoon taloista pakko-otetuilla hevosilla. Lentävän osaston päällikkönä toimi Hämeenlinnassa syntynyt räätäli Juho Viktor Vuori. Tehtävänannosta, tiedusteluretkien kohteista, vastasi suutari Kalle Tannerin ohella kylmäkoskelainen sekatyömies Otto Lax. Vuorelle käskyt toimitti usein Forsell. Vuoren johtamat miehet liikkuivat etenkin Kylmäkoskella ja Urjalassa. Toiminta oli tehokasta, sillä ainakin 12-miehisen lentävän osaston toiminta jätti jälkeensä noin sata kuolonuhria.
Otto Lax muistetaan myös siitä, että juuri hän oli se, joka suunnitteli Toijalan punakaartille lipun. Lippu oli verenpunainen, siinä oli kuvattuna kaksi ristikkäin asetettua kivääriä, joiden alle oli kirjailtu ”kuolema porvareille”. Lippu oli historian valossa seutukunnan tapahtumia tarkastellessa ikävän osuva.
Tapauksia, jotka on liitetty Toijalan lentävän osaston toimintaan, on lukuisia. Tunnetuimpia niistä on konduktööri Soivion tapaus, jossa hän neuvokkuudella, rohkeudella ja silkalla tuurilla pelastui Vuoren ja tämän murhakumppanien käsistä. Urjalan Furuhjelmin veljesten huhtikuinen murhaaminen herätti pahaa verta ja oli inspiraation lähde kirjailija Väinö Linnalle.
Alla on esimerkinomaisesti, tarinamuotoisesti, kerrottu punaisen terroriaallon tekijöiden toimista yhden helmikuisen viikonlopun ajalta nyky-Akaan alueelta. Tarina on kerrottu tutkija Marko Tikan mainitseman ampujan nimeä käyttäen. Mainittakoon, että muun muassa Esko Korkeamäki on kertonut kirjassaan tapahtumat paitsi ampujan myös ainakin kahden ensimmäisen laukauksen osalta, toisin.
Tarina helmikuisista murhista
Sunnuntaina 24. helmikuuta pienen kivitalon kokoinen Kalle Tanner pelmahti Toijalan lentävän osaston majapaikkaan. Tanner alkoi viattoman oloisesti kysellä, tiesivätkö paikallaolijat mitään verijäljistä, joita hän oli nähnyt Oriniemen sillalla, tai ruumiista, jonka hahmosta hän oli erottanut aavistuksen joen jääkannessa olleen aukon avittamana. Tanner puntaroi saamaansa vastausta hetken, sanoi sitten historiankirjoihin jääneet sanat. ”Se on helvetin oikein. Enempi semmoista vaan.”
Tanner oli useissa jälkipolville säilyneissä mielipiteissään johdonmukaisesti juuri tällainen, kova ja järkähtämätön. Samanlainen kuin Forsell. Mutta mitä 23. päivä olikaan tapahtunut? Tanner oli matkan varrella pähkäillyt, miten asiat olivat edellispäivänä alkaneet luistaa.
Edellisenä päivänä Juho Vuoren lentävät joukot olivat juuri Tannerin käskystä, Tannerin kaiketi jopa yhtenä lentävänä ollessa, tehneet piston Kylmäkosken Vuolteen kylään. Tanner oli puheissaan hahmottanut Vuolteen kylän lahtarien pesäpaikaksi. Kun oikeaa syytä ei ollut, jonkinlainen tekosyy oli hyvä olla kielenpäällä valmiina. Tarkastusjoukko oli ensialkuun käynyt ainakin Riipan ja Kelon taloilla ennen saapumistaan aivan Oriniemen sillan liepeille, Edvard Kärävän talolle.
Tanner arveli Kärävää valkoisten päälliköksi. Vuoren johdolla etsittiin ensin aseita, joita ei kuitenkaan löytynyt. Tuon jälkeen Vuori alkoi kovistella Kärävää, joka kielsi osallisuutensa valkokaartin toimintaan. Vuori julisti lopulta Kärävän vangituksi, sulki tämän talon kamariin ja otti kamarin avaimen. Lähtiessään jatkamaan matkaa Vuori huomautti talonväelle lähettävänsä miehiä valvomaan Kärävän kotiarestin kaltaisen vankeuden pitävyyttä.
Muut lentävät paitsi Tanner suuntasivat Järviön kylään, jossa oli tanssit. Illalla, joskus kello kymmenen haituvilla, Vuori antoi Kärävän kamarin avaimen Juho Lehdolle ja määräsi ainakin Uuno Urhosen tämän seuraksi. Hän tulisi itse kohtsillään perässä Kärävälle.
Kärävän emäntä oli kiellosta huolimatta lukinnut talon oven. Lehto joutui kolkuttamaan ja esittelemään itsensä ennen kuin ovi aukaistiin. Lukija voi kuvitella, oliko Kärävillä vara-avainta kamarin oveen tai aukesivatko talon kaikki sisäovet samankaltaisilla avaimilla. Sisään päästyään Lehto pinkaisi kamarin ovelle, avasi sen ja kovisteli isäntää pistoolia heilutellen lähtemään mukaansa. Vuori saapui paikalle juuri, kun Kärävä asteli Lehdon ja Urhosen saattamana lumiselle pihamaalle. Seurasi sananvaihto Vuoren ja Lehdon välillä, josta kävi ilmi, että vastaisesta oli jo päätetty tansseissa, jos ei aiemmin. Kärävän isännän taskussa ollut mitätön rahasumma harmitti Vuorta, hän oli olevinaan kuin sillä ei olisi ollut hänelle mitään merkitystä. Lehto ja Urhonen kaiketi hieroivat käsiään, mittailivat silmillään Kärävän koreaa palttoota.
Vuori, Lehto ja Urhonen ajoivat rekikyydillä Kärävän Oriniemen sillalle. Kärävä riisui Lehdon käskyä noudattaen palttoonsa ja asettui seisomaan sillankaiteen tuntumaan. Kohta Kärävä keikahti Vuoren käskyttämän Lehdon ampumien luotien iskuista virtaan. Urhonen ja Lehto sysäsivät airaksella ruumiin jään alle. Kolmekymmentä markkaa rahaa ja Lehdon saama palttoo siirtyivät uusiin käsiin.
Vielä samana yönä Vuori palasi lentävineen Riipan ja Kelon taloille noutaakseen mukaansa Arvo Riipan ja Kaarle Kelon. Noutajat sanoivat vievänsä nuoret miehet Toijalaan kuulusteltaviksi. Historiankirjoissa Riippaa ja Keloa on kuvattu sanayhdistelmällä ”talollisen poika”. Kelo oli 23-vuotias, Riippa 28-vuotias. Tällä kertaa Vuori tahrasi itse konkreettisesti kätensä vereen.
Tarinan mukaan Vuori ampui Riipan ja löi varmemmaksi vakuudeksi vielä tältä sapelilla kurkun poikki. Kelon ampujaksi kerrotaan eräs muu lentävästä osastosta. Riipalla ja Kelolla olleet vähäiset rahat, kellot, pompat ja päähineet vaihtoivat omistajaa. Myöhemmin samana sunnuntaipäivänä Vuori kehui itseään ylenpalttisesti ja esitteli sapeliaan kuin siinä olisi vielä Riipan verta.
Kohtsillään tuon verisen viikonlopun jälkeen Toijalan punaiset reagoivat Vuoreen, vaikka hekin pelkäsivät häntä. Alkuaan Vuorta kiellettiin kantamasta asetta, mutta Vuori kieltäytyi siinä tapauksessa lähtemästä ”tiedustelutehtäviin”. Lopulta koko Toijalan paha punainen ydinjoukko oli pidätettynä, mutta koko juttu käytännössä raukesi, kun valkoisten menestys Tampereella alkoi. Vuori päästettiin taistelemaan osana punaista joukkoa. Taustalla saattoi kyteä toive, jossa Vuoren kaatuminen rintamalla olisi peittänyt hänen tekojensa muistot. Vuori ei kuitenkaan kuollut rintamalla, mutta haavoittui kyllä käteen Mattilan taisteluissa Lempäälässä.
Punaterroriin syyllistyneiden viimeiset hetket
Aiemmille asuinsijoilleen Urjalaan paennut Juho Viktor Vuori piileskeli huhtikuun lopulla Nuutajärven lasitehtaan likellä sijaitsevassa metsässä. Ketjuna edeten metsän nuohonneet Porin rykmentin sotilaat saivat Vuoren kiinni. Kuulusteluissa Vuori vaikeni itsepintaisesti kuin muuri. Huhtikuun 30. päivä Vuori teloitettiin. Hän oli kuollessaan 28-vuotias.
Myös Henrik Frans Forsell jäi Vuoren kanssa samoihin aikoihin kiinni Urjalassa. Tarinan mukaan hänet luvattiin vapauttaa, jos hän ilmoittaisi totuuden siitä, kuinka monta miestä hän oli tappanut. Tarina kertoo, että Forsellin sanottua ”neljätoista” hänet ammuttiin saman tien.
Vuoren ja Forsellin ruumiita pidettiin päiväkausia esillä Urjalan ruumishuoneen edessä. Lukematon väkimäärä kävi omin silmin varmistamassa, että pahamaineiset miehet olivat varmasti kuolleet.
Kalle Henrik Tannerin, johon on osin turhaan liitetty vielä Forsellin mainitsemaa lukua suurempi määrä murhattuja, loppu on kertomisen arvoinen. Hänen olinpaikkansa oli näet pitkään kaikille arvoitus. Sitten hän tuli lähettäneeksi kesäkuun 14. päivänä Helsingissä leimatun postikortin vaimolleen Aleksandralle (o.s. Latvaniemi). Valkoiset onnistuivat jäljittämään kortin perusteella Tannerin helsinkiläiseltä vankileiriltä, jossa hän oli lymyillyt väärän nimen alla.
Iso-Tanneriksi kutsuttu, rutkasti laihtunut mies tuotiin oitis Toijalaan. Häntä kuulusteltiin Hämeen lentävän ratsuosaston komendantin Hugo Lövgrenin ja adjutantti Bror Ravanderin toimesta. Kuulustelu oli pääsääntöisesti perusteellista hakkaamista. Tanner, todella isokokoinen mies, ei kuitenkaan hakkaamisesta pehmennyt. Julmat menetelmät alkoivat pian kääntyä kuulustelijoita vastaan: kun piestyä ja juuri sen näköistä, mustelmaista ja muhkuraista Tanneria kuljetettiin Toijalan halki, hän alkoi kannoillaan juosseen pikkupoikalauman ohella saada osakseen sääliä.
Osa tunnetuista perheistä, joiden jäsenien murhaamiseen Tannerin nimi oli liitetty, kävi tämän luona selvittämässä tapahtumien kulkua. Ainakin Furuhjelmiltä käytiin Tannerin luona. Muuan pastori toimitti Tannerille ainakin uskonnollista kirjallisuutta. Jonkinlaisen uskonnollisen murroksen tai henkisen romahduksen Tanner koki, mutta vasta saatuaan osakseen säällistä kohtelua. Hän esitti viimeisenä toivomuksenaan saada tulla ammutuksi paikassa, josta hän näkisi Akaan kirkon tornin. Hänet ammuttiin Toijalassa kesäkuun loppupuolella 1918.
Juho Lehto ammuttiin huhtikuussa 1918, Hämeenlinnassa.
Uuno Urhosta ei teloitettu, mikä on erityisen silmiinpistävää, mutta hän sai vielä niin myöhään kuin 1922 elinkautisen kuritushuonerangaistuksen osallisuudestaan Kärävän murhaan.
Otto Lax kuoli kevätkesällä 1918 Lammilla, huhun mukaan omien toimesta.
Juha-Pekka Hell
Lähteet: Esko Korkeamäki: Työväen alkutaival Akaassa, Marko Tikka: Terrorin aika, Marko Tikka: Kenttäoikeudet, Aapo Roselius: Teloittajien jäljillä.
Kuvat ovat Esko Korkeamäen Työväen alkutaival Akaassa -kirjasta.
