Toijalan Sampolan uusitulla näyttämöllä lauantaina ensi-iltansa saanut Heikki Lundin kirjoittama ja Kaarina Perolan ohjaama Harmaat pantterit -komedia on riehakas irrottelu ihmisistä, joiden parasta ennen päiväys on mennyt. Se on myös puhutteleva ja ajatuksia herättävä kuvaus tämän päivän vanhusten hoivan ja huollon karikoista.
Jos elämä ja asuminen vanhainkodissa on puoliksikaan sellaista kuin näytelmän Käpyhovissa pahimmillaan, aika moni katsojista taitaisi tosissaan toivoa, että saisi elää elämänsä joutumatta vanhainkotiin. Jos se olisi samanlaista kuin näytelmässä parhaimmillaan, moni heistä voisi jopa unelmoida pääsystä vanhainkotiin.
Harmaat pantterit -komedia kertoo vanhainkodista, jonka asukkaat on tainnutettu vihanneksiksi lääkkeillä ja ankeilla rutiineilla. Paikasta, jonka henkilökunta on uupunutta, välinpitämätöntä, jopa vihamielistä asukkaita kohtaan.
Liekö ohjaaja tarkoituksellisesti pannut sosiaalitoimenjohtajan ja saarnamiehenkin ajoittain seistä pönöttämään paikallaan kapulakieltä ja yksisilmäisiä totuuksia ladellessaan. Niin tai näin, sekin korostaa tässä sitä, miten vanhusten hoitoon suhtaudutaan. Näytelmä kuvaa karrikoidusti myös sitä, miten vanhainkotien asukkaita voidaan kyykyttää ja käyttää hyväksi.
Mutta Harmaat pantterit kertoo myös sen, että monet vanhainkotien ongelmat voitaisiin ratkaista välittämällä, inhimillisyydellä ja läheisyydellä, eikä niitä kaikkia voi eikä edes tarvitse mitata euroilla. Käpyhovin vanhainkodin asukkaat ovat lopultakin joukko aktiivisia, värikkäitä ja suorapuheisia persoonallisuuksia. Mukaan mahtuu monenlaista persoonaa, mutta kaikilla on sydän paikallaan.
Loistavia roolivalintoja
Ohjaaja Kaarina Perola on paitsi tehnyt näytelmästä sekä riemastuttavan että puhuttelevan, myös tehnyt loistavat roolivalinnat.
Ilonaa, Käpyhovin uutta johtajaa esittävä Sonja Pekkola on roolissaan luonnollinen ja hänen hyväntahtoisuutensa on uskottavaa. Eläkkeelle jäävän, tinkimättömän Mällin osassa nähtävän Anita Ruuskasen roolisuoritus on sekin hyvä.
Jaana Saarelan osa on tiukan ja leipääntyneen hoitajan, Kurren, rooli. Saarela on siinä sopivan nuiva, turhautunut ja ilkeä, mutta joissakin kohdin hieman maneerinenkin.
Yksi näytelmän räväkimmistä rooleista on Laimi Jaaran rooli, jossa nähdään Pirkko Taskila. Hän vie totuuksia, ratkiriemukkaita tokaisuja, pikkutuhmia repliikkejä ja hulvatonta elehtimistä sisältävän roolinsa loistavasti ja saa katsomon hörähtämään naurusta kerran jos toisenkin.
– Kylymä kahvi kaunistaa, van maha ei kestä niin paljo kun nuama vuatis, van haitanneeko tuo, kun näin loppusuoralla ollaan.
Paula Silén panee niin ikään itsensä täydellisesti peliin. Hän esittää taiteellista ja musikaalista Hilja-Auroraa, jolla on, jollei nyt luurankoa niin ainakin salaisuuksia kaapissaan.
Näytelmän naisasukkaiden yhteinen ihastus on huonokuuloinen Valtti, jota esittää Lasse Saari. Hän vie hurmurin roolinsa muuten hyvin, mutta aika ajoin repliikeistä on vaikea saada selvää.
Margit Vähävuori (Hertta) ja Irita Virtala (Aili) tulevat lavalle toisessa näytöksessä ja ovat tervetullut ja vaihtelua tuova lisä henkilöhahmoihin. Vähävuori onnistuu lääkkeillä hiljennetyn Hertan roolissaan vähäeleisesti ja uskottavasti, Virtalalle puolestaan istuu mainiosti vähän hössöttävän mummon osa.
Laura Mäenpäällä on näytelmässä kaksoisrooli ja hän tekee ne molemmat, Laimin tyttären ja varsinkin Hertan rahanahneen tyttärentyttären roolin kiitettävästi ja siihen paneutuen.
Turhaan ei ohjaaja Perola etukäteen kiitellyt nuoren Emilia Hakalan (harjoittelija Kikka) lahjakkuutta. Hän on tervetullut ja raikas lisä Toijalan Näyttämön lavalle, ja rooli istuu kuin olisi varta vasten hänelle kirjoitettu.
Tukityöllistettyä Masaa esittävä Petja Kopperoinen on toinen näytelmän nuorista ja vie hänkin roolinsa upeasti. Hän oli sisäistänyt täydellisesti maahanmuuttajan ja hoonoa soomikieltä puhuvan roolinsa ja ansaitsee muutenkin täydet pisteet, kuten näytelmän sosiaalitoimenjohtajaa esittävä ja jääkiekkotermejä viljelevä Sauli Turja sanoisi.
Ohjaajan tavoin uskoisin, että näistä kahdesta nuoresta näyttelijästä kuullaan vielä.
Konkaripuolelta mukana ovat puolestaan saarnamiestä esittävä Heikki Järvinen ja juristia esittävä Kari Lankinen, jotka vievät osansa rutiinilla. Järvisen paatokselliset pelottelukohtaukset voisivat herkempiä säikäyttääkin. Lankisen vino hymy, kätten hieronnat ja selkä suorana, pää pystyssä astelemiset ovat tuttuja ja tähänkin rooliin istuvia.
Näyttämö toimi, akustiikka ei täysin
Uusitussa Sampolassa oli nautinto istua nousevassa katsomossa, josta näkee koko näyttämön. Näytelmän lavastus on aidon oloinen, tapahtumapaikkana on pääasiassa vanhainkodin avara oleskelutila, ja se toimi. Ilmastointikin toimi. Missään vaiheessa ei tullut kuuma, vaikka meno ja näytelmän tapahtumat voisivat muuten nostaa hien pintaan katsojallakin.
Aika ajoin heräsi ajatus, onko salin akustiikka sittenkään ihan kohdallaan. Ehkä asiaa jonkin verran auttaisivat ohjaajan käsiohjelmassa mainitsemat hieman hitaammat replikoinnit ja katseen ja puheen suuntaaminen katsomoon.
Tiina Salosen toteuttama näyttelijöiden puvustus oli sekin onnistunut. Enemmän ja vähemmän nukkavieruissa asuissaan istuvat vanhukset lienevät melko todenmukaisia, mutta vanhainkodeista löytyy toki myös ”parempiosaisten”, kuten Hertan ja hänen tyttärentyttärensä kantamia asuja.
