Suomalaiset ovat luontoihmisiä, rajoittuu luonto sitten järjestetyillä poluilla kulkemiseen tai omaehtoiseen liikkumiseen vaikkapa kartan ja kompassin kanssa. Joku möyrii omassa pihassa, joku toinen hankkii metsäpalstan kuntonsa ja henkisen tasapainonsa ylläpitämiseksi.
Nyt pitäisi päästä hiihtämään, mutta eihän tuonne pimeyteen voi ajatellakaan menevänsä.
Kesällä on paistettava auringon ja talvella on oltava ja pakkasta. Ja kun nyt ei ole lunta eikä pakkasta, voi vain kuvitella, kuinka suomalaisten mieli. Pinna on kireällä ja suomalaisten oloa ei ollenkaan lievitä loikoilu kylpylässä venäläisten joukossa. Kun joulunpyhinäkään ei päivä noussut juuri ollenkaan, tuliko joulu vai joulutora. Se nähdään tilastoista ensi vuonna. Tipatonta tammikuuta voisi tänä vuonna jatkaa helmikuullekin.
Ne, joka pääsevät, pakenevat etelän lämpöön, mutta suurin osa meistä on paikallaan, menee töihin – jos töitä – ja puree hammasta. Tulevana viikonloppuna pitäisi auringon paistaa. On kuulemma lunta ja pakkastakin. Säätiedotuksia seurataan nyt herkeämättä kodeissa ja maakuntaviestien organisaatioissa.
Sataako lunta? Onko maailma niin perusteellisesti muuttumassa, että Yhdysvalloissa kuollaan kylmyyteen ja täällä sataa vettä. Ilmastonmuutos näyttää todelliselta, vaikka säätieteilijät kuinka sanovat, että tilanne mahtuu ”pitkäaikaiseen keskiarvoon”.
Jotakin lohtua sentään. Pikkuleijonat tekivät sen, mitä heiltä ei kukaan sittenkään mitään odottanut. Maailmanmestaruuden voittaminen ruotsalaisilta tuntuu aina makealta. Uskomaton juttu, mutta ei heille, jotka poikien edesottamuksia paremmin tuntevat. Mihin nämä taiturit vielä yltävätkään?
Muutaman viikon päästä alkavat talviolympialaiset taas hirvittävät. Toivottavasti eivät sentään pommit räjähtele, vaikka nyt jo tapahtuneiden iskujen takia maku on Sotshin kisoista menossa. Olympialaisiin ei väkivalta kuulu. Ja on venäläisilläkin oikeus kisansa järjestää. Urheilun lisäksi olympialaisissa kohdataan myös keskustellen katsomoissa.
Entäs me suomalaiset? Keski-Euroopan mäkiviikko meni miten meni ja yksilöhiihtäjät hiihtelevät miten sattuu. Ainoa varma asia näyttää olevan, että kultaa ei tule. Toki kuntohuippuun on vielä hieman aikaa ja onneksi meillä on Krista Lähteenmäki, joka höpöttämisen sijasta hiihtää.
Höpöttäminen onnistuu meidän urheilijoilta jo vallan mainiosti. Kaisa Mäkäräistäkin seurataan niin, että nainen tuskin ladulle ennättää. Urheilujournalismi on monimielinen taitolaji, siinä kun ollaan aina suomalaisten puolella. Hätäinen katsoja, kuulija tai lukija saattaa jäädä luuloon, että kuudenneksi tullutkin on voittaja.
Olympialaisia on taas kohta tiedotusvälineet täynnä. Ja niin siinä vain käy, että me hurahdamme omiemme mukaan, puolueellisesti laduille tai kaukaloon. Ja hyvä niin, ehkä sittenkin. Toivottavasti kotoiset ladut avautuvat ennen olympiasoihdun syttymistä. Vähäinenkin menestys saa monet ylittämään itsensä. Sisuksiko sitä sanotaan.
