Kenen kaupunkikuva, meidänkö?

Valtio pilasi huomattavan osan Toijalan idylliä järjestelemällä rautatieaseman seudun uuteen uskoon 1960-luvun alussa. Tsaarinaikainen ns. saariasema purettiin ja asemapiha sai pääpiirteissään nykyisen järjestyksenä. Muistoksi rautateistä jäi muun muassa asemapäällikön, ratamestarin ja junanlähettäjän talot. Sitä mukaa kun VR on Toijalasta vetäytynyt, on huonontunut myös aseman seudun hoito. Suihkulähdekin on jo raato. Aseman seutu ei näytä kiinnostavan sen enempää ratahallintokeskusta kuin kaupunkiakaan, ainakin herrojen kiireet ovat tyypillisen hitaat. Yrittäjä kyllä keskusteli ratahallintokeskuksen kanssa aseman kohtalosta, mutta päätyi ratkaisemattomaan ainakin toistaiseksi.

Jostakin kumman syystä Akaan kaupunki ei halua myydä ratamestarin talon aluetta, vaikka alue nykyisellään on kaikkea muuta kuin helmi. Jo toistamiseen ostoa yrittäneet saivat nenilleen. Yrittäjä olisi korjannut talot, siistinyt alueen ja tehnyt miljööseen sopivia lisärakennuksia, mutta kaupungin mielestä paikka on asumiselle haasteellinen. Veturimiehet ovat koko rautateiden historian heiluttaneet radan varressa asuville jälkikasvuilleen, joten ratamestarin talon alue soveltuu mainiosti edelleenkin asumiseen ja on sitä paitsi kunnostettuna oiva muisto Toijalankin kehitykseen voimakkaasti vaikuttaneesta rautatiestä. Eihän kukaan vaadi korjatun asemapäällikön talon ja sen vieressä olevan idyllisen rivitalonkaan purkamista.

Kukaan ei kiellä suuria suunnittelemasta. Ratamestarin talon paikalle on ideoitu ulkomaista päivittäistavarakauppaa ja kerrostaloja. Nyt vain on niin, että alueella on toisenlainen kaava, joka nimenomaan säästäisi vanhat kiinteistöt. Samat henkilöt, jotka taannoin hyväksyivät nykyisen asemakaavan, haluavat nyt muuttaa sitä, ja kun eivät saa mieleistään muutosta liikkeelle, estävät myynnin. Meneillään olevassa prosessissa ei ole tietoakaan kaupunkisuunnittelusta, vaan se on ratakiskon suoraa politiikkaa.

Kaupunkisuunnittelu on hyvin usein selkeää, joskus jopa raakaa politiikkaa. Suomalaisen asemakaavaopin isä Otto Iivari Meurman sanoi useissa kirjoissaan, että kaavoituksella ratkaistaan kaupungin kehitys sadoiksi vuosiksi. Siksi siinä risteävät niin monet intressit. Valkeakosken kaupungin kaavoituspäällikkönä nykyisin vaikuttava Alf Lindström totesi sijaisuutta Toijalassa hoitaessaan, että tänne on jostakin syystä saatu aikaiseksi hyvin hajanainen ja ideaton kaupunkikuva. Hoitamattomia, lepäämässä olevia alueita on paljon ja jopa kevyen liikenteen väylät päättyvät suunnittelemattomasti pajupuskiin.

Arkkitehtien Meurmanin ja Lindströmin ajatuksia voisi jalostaa ratamestarin talon alueen kohtalossa. Alue lepää, koska sen tulevaisuudesta ei ole kenelläkään ajatusta, mutta kuitenkin nykyiset ajatukset ovat väärät.

Toijalan tulevaisuus nukkavieruna pikkukaupunkina päätettiin jo 1970-luvulla tyytymällä omakotitonttien sopivaan kokoon, odottamiseen sekä historian hylkäämiseen. Tästä oivana esimerkkeinä ovat yhteiskoulun vanhan koulutalon purkaminen ja Valtatien puutalojen tuhoaminen.

Akaa jatkaa samaan malliin rautatieaseman seudulla.