On maanantai 25. marraskuuta 2013. Matalalta loistava talviaurinko valaisee hetken kuuraisen maan. Kaunista. On Eila Palosen (os. Korpi) 90-vuotisjuhlapäivä ja kotona Ketunpesillä kiireetön ja lämmin tunnelma. Kodin ikkunasta näkyy lapsuudenkoti Heikkilän talo.
Päivänsankarin katse tekee tarkkoja havaintoja tulijasta. Hän muistaa, että tulija on ollut joskus hieman hoikempikin. Viikon lehti on kuin onkin luettu, vaikka Eila sanoo näkevänsä enää ”suuria kirjaimia”. Eila on tomerasti ajassa kiinni.
– Miten sinä jaksat, kysyy tämä viisas nainen.
– On teillä siinä lehdessä tekemistä, niin hyvää lehteä teette, jatkaa koko ikänsä paikallislehteä lukenut asiantunteva tarkkailija.
Sodasta kärsivät aina tavalliset ihmiset
Eila puhuu historiasta kuin eilisestä päivästä. Historiassa hänellä on tavattoman rikas nuoruus ja muun muassa perhetutut Salosen veljekset, joista neljä kaatui sodassa ja yksi menehtyi sodassa saamiinsa vammoihin.
– Pojat olisivat nyt jo lähempänä sataa vuotta, jos olisivat saaneet elää. Heistä on nyt vain muistokivi ja hyvä niin. Kivi on ihan oikealla paikalla, poikien leikkipaikoilla. Salosen yläkerrassa pidettiin partiota, Korpityttöjä. Isä antoi sitten tuosta mäestä paikan kämpälle. Kyllä minäkin partiossa juoksin, mutta tiedä sitten opinko mitään, muistelee Eila Palonen.
Salosten veljesten muistokivi on nyt Toijalan terveysaseman puistossa. Alunperin kivi pystytettiin poikien lähellä olevan kotitalon pihaan.
Sota-ajan muistelemiselta ei tässä talossa voi välttyä. Tuo aika on kaukana, mutta Eilalle lähellä ja osa parasta nuoruutta. Toijalassa oli paljon sotilaita ja siirtoväkeä Karjalasta.
– Niin, meillä kolmekin perhettä yhtä aikaa. Mua harmittaa vieläkin kun karjalaisia moititaan, eiväthän he tänne vapaaehtoisesti tulleet. Totta kai sotaa pakoon oli lähdettävä ja meidän piti heitä auttaa. Muistan kun joillakin ei ollut mitään mukanaan. He olivat sydämellisiä ihmisiä, mutta totta kai kohtalostaan järkyttyneitä.
– Karjalaiset pääsivät pakoon, mutta mitä onkaan elämä Syyriassa ja muualla. Joka päivä nähdään televisiosta kun ihmiset kärsivät. Sodasta kärsivät aina tavalliset ihmiset. Minusta sodassa ei sittenkään menesty kukaan.
Eila muistelee, että hetken Heikkilän talossa olisi ollut talvisodasta evakossa myös Viipurin ortodoksisen seurakunnan taideaarteita, jotka myöhemmin siirrettiin Turkuun.
– Elämä oli rikasta tuohon aikaan ja ihmiset tyytyväisiä. Riitti kun sai katon päänsä päälle ja turvaa. Nykyaikana ei tahdo mikään kelvata, vaikka meiltä ei puutu mitään.
Entäs ne sotilaat?
– Toijalassa ja Päivölässä oli koulutuskeskukset. Olin 16-vuotias, mutta kai ne pitivät mua vanhana, kun auttamaan tahtoivat, muistelee Eila pilke silmäkulmassaan.
– Upseerit kävivät meillä sisälläkin. Ja kuinka kauniisti he puhuivat perheistään ja lapsistaan, kova koti-ikäväkin kun oli.
Kysykää nuoret ja antakaa vanhojen puhua
Päivänsankarin ilme vakavoituu kun hän muistelee halvaantunutta äitiään, jonka hoitajana hän sai tämän viimeiset vuodet olla.
– Siinä äidin hiuksia kammatessa minä kyselin kaikenlaista. Ja hän puheli minulle nuoruudestaan ja sukulaisistaan. Ja tätä minä sanon aina kaikille nuorille: kysykää silloin kun on tilaisuus. Ja merkittää kuulemanne muistiin. Vääjäämättömästi tulee aika, jolloin on myöhäistä kysyä.
Mikään ei ole Eilan mielestä puheliaalle ihmiselle tuskallisempaa kuin hiljaisuus, mikä on usein sairaaloissa ja vanhainkodeissa arkipäivän olotila.
– Lääkkeet vielä tekevät olotilan sekavaksi, yö ja päivä menevät sekaisin. Yöllä sitten puhutaan itsekseen ja sekin häiritsee. Minä olen taas opetellut puhumaan yksikseni ja iltaisin saatan toista tuntia laulaa ”murista” itsekseni.
– Vanhojen ihmisten kanssa on puhuttava, vaikka he eivät aina heti sitä haluaisikaan. Jututtakaa meitä.
Pitäkää nuorista huolta
Eila Palonen seuraa tarkkaan maailmanmenoa televisiosta. Ajankohtais- ja musiikkiohjelmat, urheilu ja vanhat elokuvat kiinnostavat. Suomalaiset nuoret saavat häneltä kiitosta, vaikka heihin onkin ”iskenyt nyt lapamato”.
– Nyt ei viitsitä kouluja käydä. Koneilla vain pelataan yötä myöten, eikä jakseta tehdä muuta. Mutta se on meidän aikuisten vika, me olemme jättäneet heidät koneidensa kanssa.
Vanhempien tärkein tehtävä on Eilan mielestä lasten kasvatus.
– Pidetään nuorista huolta. Kun he saavat opiskella ja vihdoin jalkansa oman pöydän alle, on meidänkin tulevaisuus turvattu.
– Minä olen elänyt rahallisesti vaatimattoman, mutta henkisesti hyvin rikkaan elämän. En minä tässä olisi ilman vanhempiani, sanoo Eila Palonen.
Eila Palosen 90-vuotisjuhlallisuuksia järjestelivät Ketunpesillä poika Pekka vaimonsa Mariannen kanssa.
