Akaan Seutu julkaisee jouluna ja vuodenvaihteessa uudelleen muutamia vuoden 2024 luetuimmista jutuistaan.
Tammikuussa 2021 akaalainen Helena Mäkinen lähetti hyvinkääläiselle Esko Mälkille kirjeen, minkä ansiosta Esko, 95, istuu nyt haastateltavana Helenan, 88, keittiössä Toijalassa.
– Olen hyvin iloinen, että Helena otti yhteyttä, Esko Mälkki sanoo.
Mutta ennen kuin jatkamme nykyhetkestä, on käytävä Karjalassa, Rätön pelloilla Toijalassa ja Tansaniassa.
Äiti kuoli synnytyksessä
Esko Mälkki varttui ennen Karjalan menetystä Hounin kylässä Vahvialassa. Nykyiselle Suomen rajalle sieltä on matkaa viitisen kilometriä.
Mälkit lähtivät Karjalasta evakkoon kahdesti, ensin talvisodan jaloista Punkalaitumelle ja jatkosodan loppuvaiheessa Toijalaan.
Äiti odotti kuudetta lastaan perheen ollessa Punkalaitumella. Raskauteen liittyi mitä ilmeisimmin suurta huolta, sillä jo hyvissä ajoin ennen synnytystä äiti lähti Kätilöopistolle Helsinkiin. Vauva selvisi, mutta äiti menehtyi synnytyksessä – luultavasti verenvuotoon. Esko oli tuolloin 11-vuotias.
Sittemmin isä meni uusiin naimisiin, ja perhe kasvoi vielä yhdellä lapsella.
Avoimilla paikoilla ei saanut hiihtää
Kun Mälkit palasivat Vahvialaan syksyllä 1941, vastassa oli ankea näky.
– Kaikki oli poltettu ja raunioina. Kivinavetan seinät törröttivät, ja päärakennuksen ja navetan välissä ollut kaunis koivuviisikko oli luihu luuranko, kun kaikki oksat olivat kärventyneet, Esko Mälkki muistelee.
Navetan kivijalan päälle rakennettu väliaikainen asuinrakennus toimitti kodin virkaa, mutta sodan varjossa suurempiin rakennustöihin ei arvattu ryhtyä. Viipurista kantautui sodan ääniä, ja tulipalojen kajastus näkyi pimeällä taivaalla. Vihollinen pommitti Viipuri–Helsinki-junarataa ja vähän radan viertäkin.
– Ei sitä lapsena osannut pelätä. Meille oli opetettu, että pitää olla viisaasti varovainen. Päivällä ei saanut mennä hiihtämään avoimille paikoille, kun vihollisen koneiden tiedettiin ampuneen jopa yksittäisiä ihmisiä, Esko Mälkki kertoo.
Väkivallan uhka erämaapoluilla
Kun kesällä 1944 edessä oli uusi lähtö Karjalasta, 15-vuotiaan Eskon tehtävänä oli viedä turvaan lehmät. Ensin matkaa taitettiin maantietä pitkin, kunnes Taavetissa karja saatiin junaan. Kun muu perhe jäi evakkoon Toijalaan, Esko palasi Karjalaan ja liittyi ilmasuojelukomppaniaan, joka toimi rintaman takana Viipurin länsipuolella.
Esko Mälkki oli ilmasuojelukomppanian lähetti. Tukikohta oli Vainikkalassa, josta hän kuljetti postia polkupyörällä erämaakyliin. Turvana oli kivääri.
– Kun miehistä oli kova puute ja rintamalla tarvittiin kaikki, jotka pystyivät siellä taistelemaan, rintaman takana oli tällaisia vapaaehtoisjoukkoja. Osa vapaaehtoisista oli vähintään viisitoistakesäisiä poikia, kuten minäkin. Joku armeijan mies oli komppanian päällikkönä.
Liikkuminen alueella ei ollut vaaratonta. Eräs samaan ilmasuojelukomppaniaan kuulunut siviilimies ryöstettiin ja pahoinpideltiin niin pahasti, että hän kuoli saamiinsa vammoihin. Tekijät olivat suomalaisia sotilaskarkureita, jotka vaativat uhriltaan tietoa myös sotatilanteesta.
– Luultavasti minäkin olin erämaateillä kulkiessani jonkinlaisen silmälläpidon alaisena, mutta koskaan minulle ei kuitenkaan tapahtunut mitään. En ymmärtänyt edes pelätä. Se on sen ikäisen vahvaa uskoa, että tämä on vain jännää, Esko Mälkki kertoo.
Mälkille on myönnetty toiminnastaan ilmasuojelukomppaniassa veteraanitunnus.
Lehtipoikana Toijalan asemalla
Esko Mälkki pääsi perheensä luo Toijalaan syyskuussa 1944. Ensimmäiset pari vuotta hän työskenteli Rautatiekirjakaupan lehtipoikana Toijalan asemalla ja junissa.
– Työläisjunissa saattoi ansaita yllättävän hyvin, jos vaan osasi puhua. En ollut erikoisen hyvä mainosmies, kun olin vähän ujo. Mutta junan ovelta piti kuitenkin aina parkaista ”lehtiä ja kirjoja” niin, että kaikki kuulivat lehtipojan tulevan.
Esko Mälkki oli käynyt Karjalassa kansa- ja jatkokoulun, mutta jatko-opintoihin ei ollut erityistä vetoa eikä mahdollisuutta, koska häntä pidettiin oppikoulun aloittajaksi liian vanhana. Lisäksi isä suunnitteli Eskon ja toisen tyttärensä jatkavan maatilalla, kun taas vanhemmat veljet olivat lähteneet opiskelemaan muita aloja.
Asutustoiminnan edetessä Mälkit saivat maita Rätöstä ja Akaan seurakunnan maita Savikosta. Osa pelloista oli karuja ja tilan kannattavuus heikko. Elannon saamiseksi karjaa olisi pitänyt lisätä ja rakentaa uusi navetta. Suunnitelmia ei kuitenkaan lähdetty toteuttamaan.
– Mutta kun rupesin tekemään lapionpistoja ja hakkaamaan kivikovaa moreenia, ajattelin, että tätäkö tämä elämä nyt sitten on. Tuli pessimistinen ajatus, että tämä ei taida olla minun juttuni, Esko Mälkki kertoo.
Eskon kehotuksesta maatilalle jäänyt sisko ryhtyi katselemaan muuta ammattia ja lähti kotisisaropistoon. Esko haaveili Tampereen teknillisestä oppilaitoksesta, mutta hän ei saanut mistään opintojen vaatimaa harjoittelupaikkaa. Miestä pidettiin oppipojaksi liian vanhana.
Kieliopin pänttäämistä soittokeikalla
Kun seinä näytti joka suunnassa nousevan pystyyn, Mälkki muisti sanomalehdessä julkaistun uutisen satamatyöntekijä Mauno Koivistosta, joka oli suorittanut ylioppilastutkinnon yksityisesti kolmessa vuodessa. Uutinen puhutteli ja antoi uutta pontta opiskeluhaaveille. Mälkki päätti suorittaa keskikoulun ja lukion yksityisesti. Oli vuosi 1954.
Säädösten mukaan maatilaa oli pidettävä kuitenkin viisi vuotta. Pitkää sarkaa kyntäessään Mälkki opiskeli saksan kielen lauseita kirja ohjauspyörän päällä. Koulukirjat olivat mukana myös ravintolakeikoilla, joilla Mälkki soitti orkesterissa kontrabassoa.
– Kappaleet olivat niin yksinkertaisia, että pystyin soittamaan niitä ”selkäytimellä”. Pianon päällä oli kielioppikirja, josta saatoin lukea jonkin lauseen samalla, kun soitin.
Luovuttuaan maanviljelyksestä Esko Mälkki muutti Toijalasta Helsingin seudulle ja hankki yksityisopetusta vaativimmissa aineissa, matematiikassa ja kielissä. Päästyään ylioppilaaksi keväällä 1958 hän lähti opiskelemaan geologiaa Helsingin yliopistoon.
Esko Mälkki on tehnyt työuransa pohjavesiasiantuntijana sekä toiminut alan opettajana Helsingin ja Turun yliopistoissa. Eläkkeelle hän jäi Vesi- ja ympäristöhallituksesta. Tunnustuksena ansioistaan hän on saanut professorin arvonimen.
Asiantuntijana Tansaniassa
1970-luvulla Mälkki työskenteli kaksi vuotta Tansaniassa kehitysyhteistyöhankkeessa, jossa hyödynnettiin geologien asiantuntemusta pohjavesiesiintymistä. Näin vältyttiin turhilta ja kalliilta porauksilta.
– Hankkeessa pyrittiin määrittelemään, missä pohjavesi on mahdollista tavoittaa. Silloin vältyttiin sokealta poraukselta, mikä on kallista ja hyödytöntä yhteiskunnan kannalta. Vesihän saattoi jossain paikoissa olla yli 200 metrin syvyydessä, johon koneet eivät enää yltäneetkään.
Tansaniaan muuttivat myös hänen kaksi lastaan. Lastensa äidistä Esko Mälkki oli eronnut.
Hawaijikitaran soittaja jäi mieleen
Helena Mäkisen (o.s. Ahlfors) ensimmäiset muistot Esko Mälkistä ovat 1950-luvulta, kun tämä soitti orkesterissa hawaijikitaraa.
– Katselin, kuuntelin ja ihailin häntä etäältä. Odotin, että näkisin hänet tansseissa tai ravintolassa. Hän oli hieno tyyppi ja erottui muista pojista, Helena Mäkinen kertoo.
Nuorten tiet eivät tuolloin kuitenkaan sen paremmin kohdanneet. Helena Mäkinen perusti perheen ja teki työuransa konttoristina ja kangaskauppiaana. Leskeksi hän jäi seitsemän vuotta sitten.
Jäätyään yksin Helena alkoi miettiä, missä mahtaa olla hänen nuorena ihailemansa Esko Mälkki. Silloin tällöin hän törmäsi Mälkin nimeen kirjastossa, josta löytyi tämän ammattialastaan kirjoittamia oppikirjoja. Ne eivät kuitenkaan kertoneet mitään miehen elämänvaiheista.
Lämmintä yhteenkuuluvuuden tunnetta
Mieltä pitkään askarruttanut asia alkoi selvitä, kun tytär hankki Helenalle älypuhelimen.
– Pistin ensin kauheasti hanttiin, mutta otin sen kumminkin. Kun siinä on se Google, kirjoitin siihen Eskon nimen. Sieltähän tuli valtavasti tietoa, Helena Mäkinen kertoo.
Tammikuussa 2021 Helena kirjoitti Eskolle kirjeen, jossa hän tiedusteli, onko kyseessä mahdollisesti sama mies, joka on asunut Toijalassa. Esko piti kirjettä mielenkiintoisena.
– Se oli ystävällinen ja kaunis kirje. Vastasin siihen, koska olin vapaa, Esko sanoo.
Helena ja Esko ehtivät kirjoitella ja soitella pari kuukautta, kunnes Helena matkusti ensimmäistä kertaa tapaamaan Eskoa Hyvinkäälle.
– Me olimme kuin vanhat tutut. Siitä se on jatkunut tällaisena oikein hyvänä ystävyytenä, Helena Mäkinen sanoo.
Helena ja Esko kertovat seurustelevansa. Molemmilla on omat kotinsa, ja yhteistä aikaa vietetään niissä vuorotellen, mitä pari pitää toimivana ratkaisuna. Myös molempien lapset ovat suhtautuneet suhteeseen positiivisesti.
– Ei ole mukavaa, kun jää yksin. Oli hieno asia, että näin kävi. Kannatti kirjoittaa, Helena Mäkinen sanoo.
Helena sanoo arvostavansa Eskossa tämän huomaavaisuutta ja hienoa luonnetta. Eskoa viehättää Helenassa naisellisuus.
– Tässä iässä ei niinkään tapahdu sokeaa rakastumista vaan se on ehkä enemmänkin jotain lämmintä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Toisen olemuksessa ja käyttäytymisessä näkee tavallaan oman peilinsä. Tämä suhde kehittyi kauniisti itsestään. Olen hyvin iloinen, että hän otti yhteyttä, Esko Mälkki tunnustaa istuessaan Helenan keittiössä.
