Vantaan kouluampuminen tiistaina 2. huhtikuuta Suomessa harvinainen kouluampuminen. Vaikka uutinen tapahtumasta painui mediassa hämmentävän nopeasti taka-alalle, toivottavasti siitä otetaan kuitenkin oppia niin kouluissa kuin varsinkin kodeissakin.
Ensimmäinen kouluammuskelu Suomessa tapahtui Raumalla tammikuuta 1989. Silloin 14-vuotias, myöhemmin koulukiusaamisen motiivikseen kertonut poika ampui kahta lasta kesken oppituntia. Molemmat kuolivat. Vantaalla ammutuista yksi on kuollut, kaksi loukkaantui. Poliisi tiedotti jo keskiviikkona 3. huhtikuuta, että Vantaan teon motiivi näyttää olevan kiusaaminen.
Vaikka kiusatun valintaa ongelmansa ratkaisemiseksi näissä kahdessa esimerkkitapauksessa ei voida hyväksyä, herää kuitenkin kysymys, miten kovaa kiusaamisen pitää olla, että kiusattu näkee ampumisen tieksi ulos? Miten ympäristö voi olla huomaamatta sitä?
Kun kiusaamista tapahtuu, siihen tulee puuttua. Ensisijaiset puuttujat ovat kiusaavan lapsen vanhemmat tai muut huoltajat. Heidän keinovalikoimansa voi kuitenkin olla hyvin puutteellinen. Tieto ja osaaminen voivat loppua äkkiä kesken, vaikka itse ongelma havaittaisiinkin. Silloin koko perhe tarvitsee apua, ei vain kiusaava lapsi. Silloin kiusaamisesta tulee yhteiskunnan ongelma. Perhe tarvitsee apua ammattilaisilta.
Koulut ovat täynnä kasvatusalan ammattilaisia, joiden toivoisi auttavan ongelman kanssa painivaa perhettä. Ehkä tärkein asia molempiin suuntiin on avoimuus. Perheen pitää uskaltaa kertoa, jos omat voimat kiusaamisen katkaisemiseen eivät riitä. Koulun pitää kertoa, jos kiusaamista havaitaan ja tietysti myös omalta osaltaan yrittää ratkaista ongelma. Kun apua pyydetään ja tarjotaan, päästään yhteistyöhön. Silloin ongelma ehkä jopa ratkeaa.
Toivottavasti asiaan puututaan jo päiväkodeissa ennen kuin haitalliset toimintamallit ehtivät muotoutua lapselle normaaleiksi. Päiväkotien henkilökunnan ei pidä tyytyä toteamaan, että päivä on sujunut lapsella hyvin, jos se ei ole sujunut hyvin. Vanhempien ei pidä päivästä toiseen tyytyä siihen ajatusmalliin, että kaikki varmaan menee hyvin koska muutakaan ei ole kerrottu. Kannattaa kiinnostua omasta lapsesta sen verran että kyselee tarkemmin ja selvittää, onko kaikki tosiaan pelkkää päivänpaistetta tai onko sittenkin jotain, mihin olisi helpompi puuttua nyt kuin vuosien kuluttua.
Akaan päiväkodeissa laitettiin ovet lukkoon, kun Vantaalla ammuttiin. Akaan koulujen suunnitelmia poikkeustilanteiden varalta päivitetään tapahtuman seurauksena. Mihin kehitys on osaltamme kulkemassa? Ovatko metallinpaljastimet ja vartijat suomalaisen koulun tulevaisuus? Vai pitäisikö sittenkin panostaa ennakoivaan sosiaalityöhön ja varmistaa, että meillä on jatkossakin avoin koulumaailma, jossa nähtävät ja koettavat asiat eivät lisää turvattomuudentunnetta? Pitäisikö meidän yrittää ratkaista puhumalla ja kuuntelemalla ne ongelmat, joita jossain muualla yritetään ratkaista valvonnalla, kaltereilla ja aseilla?
