Äitini oli hyvin viisas nainen. Tiedän sen nyt liki 68-vuotiaana. Hänen kuolemastaankin on jo parikymmentä vuotta. Kun lähdin johtamaan ensimmäistä partioleiriäni kauan sitten, totesi äitini oven suussa: katso, että kaikilla on teltoissa asiat hyvin, ennen kuin menet itse nukkumaan. Tätä ohjetta olen pitänyt matkassani siitä asti, useimmiten numeroa tekemättä.
Kun yöllinen rajuilma runteli kesällä 2014 partiolaisten Kilke-suurleiriä Evolla, katselin pimeää leiriä telttani ovelta. Ystäväni Pasi Kylmälä oli lähtenyt teltan toisesta päästä myrskyyn muun muassa varmistamaan, etteivät suuret katokset lähde liikkeelle tai painu rankkasateesta kasaan. Kaikki tarpeelliset voimat olivat jo liikkeellä, mutta pyysin Pasia soittamaan, jos apuani tarvitaan. Itse soitin muutaman puhelun varmistaakseni, että teltoissa olevilla oli asiat hyvin. Pasi ei soittanut ja aamulla aurinko paistoi niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kilke-leiri purettiin muutaman päivän päästä. Seuraavan viikon rajuilma kaatoi alueella puita. Meidän telttamme paikallakin oli suuri mänty nurin. Sinäkö se olit, joka veit ensin leirin alta pois?
En usko ihmeisiin, yliluonnollisista asioista puhumattakaan. Sen verran elämä on kuitenkin koetellutkin, että jään usein miettimään, kuka minusta huolen pitää, kun tässä edelleen suhteellisen hyvissä voimissa olen. Kaikki on mennyt monesti väärin. Olen ollut vaarassa kuollakin, umpisuoleni puhjettua vanhempieni marjamatkalla Päijänteellä. En ole kummoinen suunnittelijakaan, saati varmistelija, joten suoranaisia vahinkojakin on sattunut. Siperia on opettanut ja huolella.
Äitini neuvo tekee minusta usein murehtijan, vaikka konkreettisesti en apua annakaan. Kyllä minun läheiseni tietävät, että en juuri soittele tai perään huutele, ja vastaan puhelimeenkin harvakseltaan. Se ei estä minua murehtimasta.
Kesällä 1990 meillä asui nuori mies Sambiasta. Hän oli harjoittelijana Toijalan kaupungin kaavoituksessa ja sai täällä tietää sairastavansa aidsia. Yhteydenpito jäi muutamaan kirjeeseen. Onko hän edes elossa enää? Jos kerran minustakin on pidetty huolta, toivoi, että hänestäkin.
Vaimoni yllättää minut useasti murehtimasta asioita, joille en kumminkaan voi mitään. Tai jos voinkin, olen vain pisara meressä. En voi sille mitään, että kaikesta huolimatta pohdin itsekseni, onkohan kaikki hyvin. Tässä iässä tulee jo suruviestejäkin, joten mietin myös, mitä jäi sanomatta. Aina jää.
Sinäkö se olet? Joka katsot perääni. Joka saat minut miettimään toisia ihmisiä. Joka saat minut toimimaan. Joka saat minut murehtimaan. Joka saat minut kokoamaankin, vaikka osaan hajottaakin.
Jos se olet sinä, niin eihän tässä sitten mitään hätää ole, tällaisella raakalautakörtilläkään.
Sinä Jeesus Mestari hiljainen,
et vaatimuksiin vie.
Tulet vastaan seuraasi pyytäen
ja itse olet tie.
Enkä leipää, laukkua, sauvaakaan
saa turvaksi matkalle.
Otan yhden askelen kerrallaan
ja pääsen perille.
(Virsi 510:2)
Juha Kosonen
Kirjoittaja on päätoimittaja emeritus
