Vuosi on pian jälleen vaihtumassa. Odotamme uudenvuoden aattona kellon lähestymistä puoleen yöhön. Ammumme ehkä muutaman raketin. Toivotamme toisillemme hyvää uutta vuotta halaamalla.
Muistan selvimmin omasta lapsuudestani pienet ja yksinkertaiset juhlapyhiin liittyvät asiat. Sellaiset, jotka koskettivat jotakin syvällä sisälläni. Raha ja tavara eivät ole koskaan jättäneet minuun pidempää ja pysyvämpää vaikutusta.
Tuntuu innostavalta lähteä uuteen vuoteen, ja nähdä, mitä kaikkea sen aikana ehtii ja voikaan tapahtua. Tuleva vuosi on ainutlaatuinen, ennen näkemätön ja ennen kokematon. Tuomme kylläkin uuteen vuoteen omat tottumuksemme, olemuksemme ja erityispiirteemme, jotka tekevät tulevaisuudesta myös paljolti entisen kaltaista. Millaista elämänviivaa mahdankaan piirtää? Osa siitä on omien ratkaisujen varassa, mutta minulle on merkittävää jättää elämäni kokonaisuus Luojan eteen.
Uudenvuoden perinteisiin kuuluu usein myös lupausten antaminen: muutan jotain, teen toisin, olen parempi ihminen läheisilleni. Mutta mitä voisin luvata itselleni? Voisin vaikka kirjoittaa itselleni seuraavanlaisen kirjeen.
Rakas Minä!
Tämä on rakkauskirje sinulle, joka olet läheisin lähimmäiseni. Kuinka monta kertaa päivässä laiminlyön sinut – tarpeesi rohkaisuun, tunnustukseen ja hyväksymiseen. Ja sen sijaan moitin sinua kohtuuttomasti, syytän ja lyön. Sinun kanssasihan minun on aikani vietettävä. Halusin tai en, sinä olet se ilo ja taakka, jota on joka päivä ja joka yö kestettävä ja josta myös suurimmat tyydytyksen hetket usein löytyvät.
Lähimmäisenrakkauden mitta on juuri sinä: rakasta lähimmäistä kuin itseäsi!
Siihen aikamäärään nähden ja niiden tehtävien paljouteen, jotka minun on sinun kanssasi selvitettävä, minä taidan aivan liian vähän kannustaa ja tukea sinua. Aivan liian usein ajattelen, että sinä olet kuin helppohoitoinen huonekasvi, joka kyllä selviät, vaikka kasteleminen unohtuisikin. Liian harvoin minä sinua ruokin ja liian harvoin ja vaikeasti iloitsen sinusta, nautin läsnäolostasi ja annan sinulle myötätuntoa vaikeina hetkinä.
Jos teet minua kohtaan väärin, en kiirehdi sinua armahtamaan, vaan lisään usein tuskaasi tarpeettomilla moitteilla. Ottaen huomioon, miten paljon olemme yhdessä kestäneet, kasvaneet ja elämältä saaneet, alkaisi olla aika minun tutustua sinuun paremmin ja oppia kuuntelemaan, mitä sanottavaa sinulla minulle on.
Sinun kanssasihan minun on näet jatkettava. Kuka tahansa muu voidaan ottaa minulta pois, elämä kuljettaa meitä täällä eroon toisistamme – mutta viimeisimpään tajuntani silmänräpäykseen minä asun sinussa ja sinä minussa, rakas Minäni, minulle luotu ja annettu, minussa armahdettu. Sinä olet lapseksi otettu ja iloon ja lepoon tarkoitettu yhtä hyvin kuin tuskaan ja vastuun painoon. Anna minulle anteeksi, että usein kohtelen sinua huonosti enkä suostu ymmärtämään. Koetan väärässä hurskaudessa sinulta kieltää sen, minkä muille tahtoisin välittää: hyväksymisen ja armon.
Jumalan armo on anteeksiantava armo. Se ei kompastu virheisiin ja laiminlyönteihimme. Se kohtaa sinut ja minut uudelleen joka päivä, joka hetki. Saamme turvata ennättävään armoon, jonka hyvä ja rakastava Jumalamme on meille valmistanut lahjaksi.
Jaana Alasentie
Kirjoittaja on seurakuntapastori ja palvelun työalavastaava Akaan seurakunnassa.
