Kesäihmiselle tämä marraskuu on yksi pahin mielialaa laskevista kuukausista. Mietin, mihin meni kesä, mihin meni syksy… Eipä tällainen pimeä ja sateinen marraskuu tunnu kuuluvan oikein mihinkään vuodenaikaan.
Onhan niitä valonpilkahduksia ihan konkreettisestikin. Voi illan tullen sytyttää kynttilöitä ja laittaa sisälle ja ulos kausivaloja. Pian tulee ensimmäinen adventti, ja sen myötä alkaa todellinen joulun odotus. Rukoileminen on aina ollut minulle tärkeää, ja se on sitä edelleen. Päivästä toiseen tässä pimeässä ajassa – niin vuodenaikojen kuin maailmantilanteenkin suhteen – rukouksessa kurkottelen kohti toivon tuojaa Jeesusta. Jumala on nähnyt rukouksen olevan minulle tärkeää, niinpä hän on antanut minulle yhden Raamatun kohdan tärkeisiin elämän taitekohtiin.
”He tulevat itkien, hartaasti rukoillen, ja minä itse johdatan heitä. Minä vien heidät runsasvetisten purojen äärelle tasaista tietä, jolla he eivät kompastu…” (Jer. 31:9). Tämä Raamatun sana vaikuttaa tuolla mielen sopukoissa, ja välillä palaan siihen syvemmin.
Meillä oli lapsuuden kodissa vain vanhempien vihkiraamattu, johon en tohtinut koskea. Sen sijaan otin kirjahyllystä virsikirjan, josta luin virsien sanoja. Näin tein ennen rippikoulua vuosien ajan. Minulle ei ole suotu laulun lahjaa, mutta onneksi suomalaisessa virsikirjassa on upeasti sanoitettuja virsiä.
Koin Jumalan kutsuvan minua vuosia ja rippiraamatusta tuli minulle tärkeä. Jostain minulle kulkeutui pyöreä tarra, johon oli kirjoitettuna Jer. 31:9. Liimasin tarran rippiraamattuuni, joka on vielä tallessa tarroineen.
Hyvin merkittävä elämäntilanne oli, kun minut vihittiin diakonian virkaan Lahdessa vuonna 1999. Yliopettajamme Terttu Pohjolainen valitsi jokaiselle opiskelijalleen jonkin Raamatun kohdan. Minulle hän valitsi juuri tuon Jeremian kohdan. Toinen oli ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.” (Gal.5:6). Nuo molemmat Raamatun kohdat on kirjoitettu huoneentauluun, joka minulla on työhuoneeni seinällä.
Rukous on minulle päivittäinen osa elämääni. Enkä varmaan ole ainoa, vaikka ei näistä asioista niin kovin paljon puhuta. Onneksi kirkkomme piispat ovat ottaneet asian esille. Piispoilta ilmestyi lokakuussa piispainkirjeiden sarjassa Rukouksen kaipuu -kirjanen. Rukoushan on sekä hyvin henkilökohtainen että yhteinen asia. Piispat rohkaisevat ylipäätään rukoilemaan ja syventämään käsitystä rukouksesta. Voimme rukoilevina ihmisinä olla muuttamassa maailmaa kohti toivoa.
Miten sitten rukoilla? Se on hyvin henkilökohtainen asia. Itse rukoilen hiljaa mielessäni erityisesti aamulla herätessäni ja illalla nukkumaan mennessäni. Monta kertaa päivän mittaan huokailen Jumalan puoleen. Minulla on myös yksi erityinen rukousystävä ulkomailla. Toisinaan laitan rukouspyynnön tiettyihin rukousryhmiin.
Yhden rukouksen Jeesus jätti seuraajilleen – Isä meidän -rukouksen. Koen sen hyvin tärkeäksi ja samalla hyvin vaikeaksi rukoukseksi, kun sitä lause lauseelta miettii. Illan päätteeksi luemme sen ääneen yhdessä mieheni kanssa.
Jaana Viitakangas-Klemola
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan lähetys- ja tiedotussihteeri.
