Tänään sunnuntaina vietettävä reformaation päivä pistää kysymään, mitä luterilaisuus merkitsee? Vaikka se joskus näyttäytyisi synkkänä puurtamisena ja yksitotisena veisaamisena, minulle se merkitsee ennen kaikkea vapautta – ei vapaata isänmaata tai vapautta Rooman kirkosta, vaan sisäistä ja syvää vapautta kaiken perustana.
Luterilaisuus korostaa sitä kristinuskon keskeistä totuutta, jonka mukaan Jumala on Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa, yksin uskosta ja yksin armosta vapauttanut meidät synnin, perkeleen ja kuoleman vallasta.
Tästä perustavanlaatuisesta evankeliumin vapaudesta seuraa kaikki muukin vapaus: omantunnon vapaus, tutkimuksen vapaus ja vapaus elää Jumalan lapsen elämää oman kutsumuksensa mukaan. Luterilaiselle se merkitsee sitä, että kirkko ei sido yksittäisen kristityn omaatuntoa yksityiskohtaisiin sääntöihin vaan Jumalan sanaan.
Se vaatii sääntöjä enemmän kaiken alistamista Jumalan palvelukseen lähimmäisen parhaaksi. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko. Totuutta ei suojella omin säännöin; Jumalan sana kestää kriittisen tarkastelun ja synnyttää uskoa, toivoa ja rakkautta.
Toisaalta luterilaisuuden realistinen ihmiskuva muistuttaa, että vapaus on välttämätön juuri siksi, että jokainen erehtyy. Juuri siksi on niin vaarallista päättää toisten puolesta, siirtää vastuu yksilöltä yhteisölle ja antaa sen päätöksille jumalallinen arvovalta.
Synti istuu tiukassa luterilaisessakin. Se kahlitsee Jumalan tuomaa vapautta aina siihen asti, kunnes usko muuttuu näkemiseksi. Siksi luterilaisuus ei vapaudesta huolimatta kiinnitä uskoa kenenkään omiin tekoihin, päätöksiin tai ansioihin vaan Jumalaan ja hänen läsnäoloonsa sanassa ja sakramenteissa.
Tässä evankelisen vapauden rinnalle nousee toinen luterilaisuuden keskeinen piirre, katolinen usko, jota ilman vapaudelta katoaa tarkoitus. Jos vapaus ilman uskoa johtaa joskus päämäärättömään mielivaltaan, kietoo usko ilman vapautta kantajansa kuristavaan pakkopaitaan. Kristitty tarvitsee sekä kirkon yhteistä uskoa että vapautta elää sitä todeksi. Usko Jumalaan vapauttaa hyvän-, ei pahantekemiseen.
Luterilaisuus ei siten ole mitään muuta kuin uskonvanhurskauden herätysliike yhdessä Kristuksen kirkossa. Kirkko oli jo ennen luterilaisuutta ja on oleva vielä luterilaisuuden jälkeenkin. Jos luterilaisten erityisesti vaalima uskonvanhurskaus kirkastuu kristityille laajemmin, on luterilaisuus tehnyt tehtävänsä.
Luterilaisuus ei ole itsetarkoitus, mutta kirkko Kristuksen ruumiina on; sen uskoon ja elämään luterilaiset kristittyinä liittyvät ja sen suonista saavat elämänsä.
Reformaation päivä ei siten ole ketään vastaan vaan yhteiseksi hyväksi. Sitä vietetään kiittämällä Jumalaa kaikista niistä hyvistä lahjoista, joita hän on reformaatiossa antanut jaettavaksi koko Jumalan perheelle; sekä katumalla ja tekemällä parannusta siitä pahasta, johon olemme itse ja yhdessä syyllistyneet; ja lopulta liittymällä siihen toivoon, että perillä ei enää ole tunnustuskuntia, vaan “yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon meidät on kutsuttu, on yksi.” (Ef. 4:4)
Mika K T Pajunen
Kirjoittaja on liturginen konsultti
