Akaan Seutu kysyi muistoja eläimistä – ”Paljon olisi ihmisellä opittavaa lemmikeiltämme”

Collie Sikki muutti Helpiön perheeseen 1950-luvun alussa. Sikki oli monelle toijalalaiselle tuttu, sillä koiralla oli tapana mennä keskelle rautatiesiltaa istumaan ja rapsuttamaan korvantakustaansa. Autot pysähtyivät väistämään Sikkiä. Se pelasti myös myrkkyä saaneen koirakaverinsa vetämällä tämän vesilätäkön viereen juomaan vettä. Sikki vahti myös Toijalan satamassa uimakoululaisia, ettei kukaan hukkunut. Se lähti Helpiön huvilalta aamulla ja palasi takaisin uimakoulun päätyttyä. Sikki jouduttiin lopettamaan 1964, kun se halvaantui takapäästään. Marjut Hakalan lähettämä kuva vuodelta 1952 on otettu Helpiön tapettitehtaan pellolla Toijalassa. Kuvassa ovat Eira Häggkvist (vas.), Marjut Hakala, Titi Pietinen sekä Sikki-koira.

Akaan Seutu kysyi Eläinten viikolla lokakuun alkupuolella lukijoiltaan, millaisia muistoja heillä on lemmikeistä tai muista eläimistä. Vastauksissa muisteltiin kunnioitettavaan 20 vuoden ikään elänyttä kissaa ja 70 vuotta sitten hankittua koiraa.

Parempi kuin Lassie

”Meille hankittiin koira 50-luvun alussa. Sattuikin käymään niin että se taisi olla vielä parempi kuin Lassie-elokuvien päätähti. Jokapäiväinen uimakouluvahti, toisten koirien pelastaja, ynnä muuta.”

”Sain ensimmäisen rakkaan kissani kymmenen vanhana, kissani ollessa vain 8 viikkoa. Se oli silloin kissojen luovutusikä. Itse olen nyt 24-vuotias ja kissani 14-vuotias. Kissa asuu onnellisesti ja hyvinvoivana vanhempieni kanssa. Ensimmäisen koirani, itäsiperianlaikan, saksanpaimenkoiran ja karjalankarhukoiran sekoituksen ostin vuonna 2016. Haimme isäni kanssa tämän pienen koiranpennun Ilomantsista asti tänne Akaan Kylmäkoskelle asumaan. Äärettömän rakas koirani on nyt 7-vuotias ja koirani seurana asuu myös kolme kissaa, jotka kaikki tulivat meille pentuina vuosina 2021 ja 2022. Olen erittäin kiitollinen kaikista karvakavereista, ilman niitä ei osaisi asua.”

”Tavatessani ensimmäistä kertaa siippani koiran, se hyppäsi viereeni sohvalle, veti pitkän tassunsa pääni päälle hyväksyen ja siunaten olemassaoloni. Ja vain yhden kerran elämänsä aikana sama kaveri nousi auton penkiltä auton takaoven väliin, asetti tassunsa olkapäilleni, käänsi ja kallisti päätänsä isäntäänsä kohti ja näytti mallia siihen, mitä pitää tehdä, kun talosta lähdetään. Omalla perhoskoirallamme oli samat periaatteet. Vanhempieni kuoleman jälkeen se pyyhki hienotunteisesti kyyneleet silmäkulmastani. Paljon olisi ihmisellä opittavaa lemmikeiltämme. Jos olisi tarttumapintaa, eipä olisi vihaa, pahuutta missään eikä sotia.”

”Minni-kissa tykkäsi nukkua rintamukseni päällä. Oltiin kumpikin vielä lapsia. Se oli söpöä, kunnes Minnistä kasvoi iso rontti. Oli välillä vaikeuksia hengittää. Käperryin sängyn jalkopäähän ja jätin tyynyn Minnille. Eipä siitä ollut apua, kun kissa seurasi perässä. Minni eli kunnioitettavaan 20 vuoden ikään.”