Veli malttamattomana odotti syntymäpäivälahjaansa. Leikkivä kisu oli tervetullut perheen lemmikiksi. Monissa kuvissa omistajalla Misse sylissä ja lainattiin mirriä muillekin. Tuon maatiaiskissan elämää oli kiva seurata ja paljon opittiinkin sen käyttäytymisestä. Isäntäänsä seuraten se oli mukana perheen arjessa. Käytyään tervehtimässä vieraat se asettui omiin oloihinsa. Onneksi ei ketään allergista silittelijää.
Arkiruoka kelpasi mirrinkin ravinnoksi ja päiväkahviin kastettu pullapala. Tuoretta lisäravintoa Misse pyydysti itse. Puisilla tikkailla hiiri suussa se odotti ikkunan avautumista. Elävä hiiri juoksi vimmatusti permannolla ja kisu perässä. Kamalaa, kun kissan tassuista hiiri sinkosi ilmaan kuin näytöksenä. Miksi paisti ei maistunut heti? Vasta kehujen jälkeen oli ruokailu.
Tyytyväisyyttä kehräävä sylikissa on peto. Näin sen juoksevan oravan perässä. Kovasta huudostani huolimatta pihalla vain oravanhäntä ja joskus höyhenkasa. Kisulla oli malttia vaania äänettömänä heinikossa ja yhtäkkiä hypätä linnun kimppuun. Hiiret pysyivät loitolla hyvän vahdin ansioista.
Pentujen synnyttyä emon hoivaviettiä oli kiva seurata. Kun otin pikkukisun laatikosta sängylle, niin emo hämillään silmät suurena singahti viereeni ja pennun paluumatka emon suussa alkoi laatikkoon.
Kun pari pentua menettivät yllättäen emonsa, isä ruokki orpoja tuttipullolla. Hattuhylly tuntui kivalta makuupaikalta. Sinne kuljettiin takkia pitkin kiiveten. Paluureitti onnistui tyttökissan opastuksella. Pentujen luovutusajan koettaessa varttuneemmankin miehen silmäkulma kostui ikävästä.
Vielä voisi unelmoida Mirristä ja sitä odotellessa muistella lastenlaulua: ”Jospas minä kissan saisin, kyllä sitä rakastaisin, paijailisin sitä aina arkena ja sunnuntaina. Sille herkut kantelisin, illalla sille laulelisin ja kun kaikki oikein oisi mukavasti, se sanoisi: mau,mau, prrr mau!…”
Terttu Laitinen
