Kynä on miekkaa mahtavampi, pruukataan välillä todeta. Vaikka sananlaskujen ”järkevyys” on usein vähän niin ja noin, tämä nimenomainen sanonta on oikeastaan aika naulan kantaan. Sanat leviävät laajalle sukkelammin kuin väkivallanteko, ja vakuuttavalla ilmaisukyvyllä voi hyvinkin taittaa terän aggressiosta.
Koska sanoihin liittyy niin paljon vaikutuspotentiaalia, on sanomisia aina tarpeen harkita ja tarkkailla. Asiallista ja vastuullista viestintää on erityisen aiheellista vaatia heiltä, joilla on vaikutusvaltaa yhteiskunnassa ja joiden viestien on mahdollista saavuttaa kansalaisia laajasti.
Tällaisista henkilöistä ilmeisimpiä lienevät poliitikot ja etenkin valtakunnallisen tason sellaiset. Moni muistanee kesältä vielä varsin kirkkaasti sen, kuinka maamme hallitus oli pian nimittämisensä jälkeen kriisissä, jossa rasismiin ja äärimmäisiin aatesuuntiin liittynyt törkyturpailu ministeritasolta oli aivan keskeisenä katalyyttina.
Vaikutusvaltaa ja tavoittavuutta piisaa myös median toimijoilla, ja tähän seikkaan tykättiinkin toisinaan viitata edellä mainitun hallituskriisin puimisen aikana. Ammattilehti Journalistin 15. syyskuuta julkaistun numeron kansijutussa asian käsittelyn vaiheet summataan toteamalla, että ”mediasta yritettiin kesällä tehdä ’osapuoli’, joka haluaa vahingoittaa hallitusta”.
Samaisessa jutussa perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jani Mäkelä antaa ymmärtää toimittajalla olevan ”paljon enemmän näkyvyyttä” verrattuna ministeriin tai kansanedustajaan.
”Siinä [toimittajan ammatissa] pääsee käyttämään melkoista megafonia, vaikka olisi ollut kaksi tuntia töissä”, Mäkelä tuumaa.
Lisäksi hän harmittelee artikkelissa sitä, että sananvapaus kaventuu ”jos ihmiset joutuvat pelkäämään vaikka sitä, että esimerkiksi perussuomalaisten varavaltuutettuna kirjoittaa someen ja sitten tulee valtamedia ja käy rummuttamaan sitä kolmensadantuhannen lukijan megafoniinsa”.
Vaikka en tarkalleen tiedäkään, mitä Mäkelä valtamedian ”tulemisella” ja ”rummuttamaan” käymisellä tarkoittaa, uskallan haastaa väitteen: jos esimerkiksi jokin kirjoitus ei kestä mediakäsittelyä, eikö syyttävän sormen pitäisi silloin sojottaa kyseiseen tekstiin?
Mieleen muistuu väistämättä toinenkin pätevä sananparsi: älä ammu viestintuojaa.
On kuitenkin päivänselvää, että journalismin ei pidä ajatella olevan mitenkään vastaansanomattomasti kritiikin ulkopuolella, sillä hutejakin alalla toden totta sattuu. Suhteellisen tuoreena esimerkkinä toimikoon Ylioppilaslehden syyskuinen artikkeli, jossa anonyymi toimittaja testaa adhd-lääkkeillä tehostettua työskentelyä ”kepeätyylisesti”.
Kritiikin vyöryttyä lehti oikeutti eettisesti ongelmallista juttuaan verhoamalla sen muun muassa mediakritiikiksi ja totta vie huumoriksi. Saipa teksti myös synninpäästön ainakin yhdeltä nimekkäältä toimittajalta, jonka mukaan ”ylioppilaslehtien olemukseen on aina kuulunut anarkistinen räiskiminen ja kokeellinen keppostelu”.
Mitäs jos jatkossa tehtäisiin kuitenkin kautta linjan paremmin kuin ennen?
Oona Eskeli
Kirjoittaja on opiskelija, joka on rustaillut lehtijuttuja vaihtelevalla aktiivisuudella kohta seitsemän ja puoli vuotta.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
