Sotilailla oli kyseenalainen kunnia olla yliedustettu ammattiryhmä kuolemantuomion saaneiden joukossa vuosina 1625–1825. Martti Kotti -niminen mies joutui Akaan, Sääksmäen ja Kalvolan käräjille vuonna 1711. Hän oli syyllistynyt jo toistamiseen sotilaskarkuruuteen. Kotti ei antautunut suosiolla nimismiehelle vaan uhkaili tätä pistimellä. Tuomiona oli kuolemanrangaistus.
Turun hovioikeus vahvisti tuomion, mutta asiaa käsiteltiin vielä Tukholman oikeusrevisiossa asti. Siellä tuomio muuttui niin, että Kotti joutui kärsimään yhdeksänkertaisen kujanjuoksun, jonka jälkeen hänet vietiin elinikäiseen pakkotyöhön Marstrandin laitokseen Ruotsiin.
Kotti sai siis pitää henkensä, mutta uusikin rangaistus oli raskas. Kujanjuoksussa tuomittu juoksee kahden miesrivin välistä samalla kun häntä yritetään löydä selkään raipoilla tai kepeillä. Kaikki eivät selvinneet tästä hengissä. Marstrandiin eliniäksi joutumista kutsutaan pitkitetyksi kuolemantuomioksi Antti Kujalan tutkimuksessa Miekka ei laske leikkiä – Suomi suuressa pohjan sodassa 1700–1714 (2001), josta edellä kerrotut tiedot ovat peräisin.
Tuomio salavuoteudesta Akaassa vuonna 1726
Sotilaat työllistivät oikeudenjakajia erityisen paljon tuohon aikaan. Vuosina 1625–1825 Suomessa teloitetusta miehistä noin kolmannes oli sotilaita. Tämä on suuri määrä, kun huomioidaan sotilaiden osuus miespuolisesta väestöstä. Nämä tilastot kerrotaan Mikko Moilasen kirjassa Kohtalona mestauslava (2021).
Akaassa ja koko Hämeessä tuomiolle joutui myös ruotsalaisia sotilaita 1700-luvulla. Usein kyse oli seksuaalirikoksista. Seuraavat tapaukset esitellään Heikki Vuorimiehen väitöskirjassa Suuren Pohjan sodan jälkeen Hämeeseen siirretyt ruotsalaissotilaat noin vuoteen 1760 (2015):
Korpraali Johan Bergman sai tuomion salavuoteudesta Akaassa vuonna 1726. Sukupuolielämä oli tuolloin sallittu vain aviopuolisoiden ja aviosuhteeseen rinnastettavien kihlattujen kesken. Muut joutuivat käräjille salavuoteudesta syytettynä, jos vain jäivät kiinni rikoksesta. Osa miehistä katsoi parhaaksi vaihtaa maisemaa ennen tuomiolle joutumista.
Akaan Poutalan rusthollin rakuuna Staffan Zinck sai tuomion samasta rikoksesta. 1720-luvun puolivälin Akaaseen sijoittuva tapaus sisälsi useita yllättäviä käänteitä. Zinck halusi asettua asumaan Akaaseen ja pyysi oikeutta osallistua seurakunnan toimintaan. Mies oli kihlautunut kylmäkoskelaisen Anna Sipintyttären kanssa ja antanut tälle kihlajaislahjaksi kolme kuparitaalaria. Pian Anna tuli raskaaksi ja synnytti lapsen. Asiat näyttivät siis sujuvan hienosti.
Anna oli paljastanut jo ennen kihlautumista olleensa aiemmin sukupuolisuhteessa toisen miehen kanssa. Anna oli ollut akaalaisen kapteeni Samuel Henrik Dufvingin vaimon palveluksessa Lövstassa Ruotsissa ja tavannut siellä kyseisen miehen. Tämä oli kuitenkin kuollut sotaretkellä Norjassa. Tai niin ainakin luultiin. Yllätys lienee ollut melkoinen, kun selvisi, että mies olikin elossa ja asui Suomessa. Tämän kuultuaan Zinck päätti hylätä kihlattunsa. Ylpeys esti häntä avioitumasta Annan kanssa, ja molemmat tuomittiin käräjillä salavuoteudesta. Zinck sai ruumiillisen rangaistuksen ja Anna viiden hopeataalerin sakon.
Zinck siirtyi pian oikeudenkäynnin jälkeen rakuunaksi Somerolle. Anna ei avioitunut koskaan, ja hän kuoli Akaassa 9.3.1777 yli 70 vuoden iässä. Suhde Zinckiin ei unohtunut ja hänen sukunimekseen on merkitty kuolleiden luettelossa ”Sinck”.
Syyte eläimiin sekaantumisesta nurin käräjillä
Eläimiin sekaantuminen julistettiin jo varhain kuolemansynniksi kristikunnassa. Kirkon lisäksi myös maallinen esivalta nosti sen pahimpien rikosten joukkoon.
Mikko Moilasen kirjassa arvioidaan, että noin kuudessa prosentissa Suomessa toteutuneista kuolemanrangaistuksista vuosina 1625–1825 perusteena oli eläimiin sekaantuminen. Sekaantujien uhreiksi joutuneet eläimet hävitettiin. Kyseessä olikin toisinaan ikään kuin omaisuusrikos, koska eläimen tappaminen oli myös huomattava taloudellinen menetys sen omistajalle.
Teemu Keskisarjan väitöskirjassa Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa (2006) kerrotaan erikoinen tapaus Akaasta, missä kolmea nuorta veljestä syytettiin eläimiin sekaantumisesta vuonna 1762.
Eräs talollispariskunta ilmiantoi naapurissaan asuneet veljekset ja kertoi käräjillä huolestuttavista havainnoistaan. Kävi kuitenkin ilmi, että naapureiden kesken oli ollut riitaa jo pidemmän aikaa. Veljesten isä oli kolme vuotta aiemmin toiminut todistajana käräjillä nyt syytöksen tehnyttä pariskuntaa vastaan.
Väitteet eläimiin sekaantumisesta todettiin aiheettomiksi. Kävikin niin, että pariskunta sai itse ankaran rangaistuksen perättömistä syytöksistä. Heidät tuomittiin menettämään kunniansa ja kärsimään maksimimäärä ruoskan ja vitsan iskuja.
Sami Tapanainen
