Luin vuosia sitten pysäyttävän lauseen: ”Ihmisen täytyy lopulta palata maan äärelle ja rakentaa uudestaan kestävä side luontoon, sen antimiin ja kiertokulkuihin”. Ajatus teki lähtemättömän vaikutuksen ja asiaa oli pakko päästä kokeilemaan.
Haave kotipuutarhasta muodostui opiskeluvuosien aikana kaupungissa. Lapsuudessa maaseudulla kotipuutarhat olivat tylsiä ja arkisia, eivät lainkaan yhtä kiinnostavia kuin vaikkapa laitumet, traktorit ja heinäladot, puhumattakaan videopeleistä ja mopoista. Kaipuu kasvien ja marjapensaiden pariin syttyi vasta myöhemmin vastareaktiona kokemukselleni kaupunkikulttuurin pakkotahtisuudesta ja kaupallisuudesta.
Yhtä kaikki maalle piti muuttaa ja omaa ruokaa täytyisi pystyä tuottamaan, keräämään ja säilömään! Pakkomielle juurtui mieleen peruuttamattomasti.
Kotipuutarha on elämäntapa ja eräs suomalaisten suositummista harrastuksista. Monelle kotipuutarha edustaa kulttuuria – todellista tai haavekuvaa tasapainoisesta ja merkityksellisestä elämästä, mittakaavasta riippumatta. Ja todellakin, kotipuutarha täyttää joukon ihmisen luonnollisia tarpeita.
Puutarha hoitaa ja opettaa
Kotipuutarha kiinnittää ihmisen luontoon, vuodenkiertoon ja säiden vaihteluun. Puutarha kykenee ihmeisiin, joihin terapeutit ja lääkärit vaivoin pystyvät. Digiajan ihminen kadottaa itsensä helposti informaatiovirtoihin, viihteeseen, työhön ja tavoitteisiin. Levottomuus ja hellittämätön huoli ovat runsaiden mahdollisuuksien kääntöpuoli. Kotipuutarhuri tietää levottomuudelle ja ahdistukselle ajattoman vastalääkkeen.
Puutarha opettaa ajanhallintaa. Kasvatusten pohtiminen tehdään talvella ja keväällä. Pohjatyöt tehdään keväällä säiden mukaan. Kylvöt, istutukset, trimmaukset, kitkennät ja leikkaukset seuraavat kasvukaudella kunkin kasvin tarpeiden mukaan. Sato korjataan oikeaan aikaan. Puutarhaa pitää odottaa ja kun on aika tehdä jotain, se ei odota. Ajoitus ratkaisee.
Ehkä tärkein puutarhan opetus liittyy syömiseen. Oman ruoan kerääminen ja kasvattaminen herättää ajattelemaan myös ostovalintoja ja ruoan valmistamista. Kun maistaa omista tomaateista, sipuleista ja lehtivihanneksista valmistettua vuohenjuustopastaa, kuivaa omenaviipaleita ja popsii aamuisin tuoreita karviaisia, kaupan tarjonta laskee intohimojen arvoasteikolla. Ei siinä, etteikö joskus saa syödä mitä huvittaa. Mutta mieliteot muuttuvat.
Puutarha tuottaa
Moni vitsailee maailman kalleimmista tomaateista, mutta kotitarveviljelyn talousajattelu pitää kääntää eri päin. Kotipuutarha on eheyttävä harrastus, josta saa vuosittaista osinkoa sekä satona, terveytenä että hyvinvointina.
Mikään ei ole parempaa ja perheen lasten keskuudessa toivotumpaa kuin itse tehty marja-hedelmäsmoothie. Kaksi litraa katoaa hujauksessa. Oman puutarhan viinimarjat, omenat ja isän keräämät mustikat yhdistyvät parhaassa reseptissäni mangoon, banaaniin ja appelsiinimehuun. Kansainvälisyyden ja lähiruoan täydellinen fuusio!
Kotipuutarha voi myös parantaa
Alamme vähitellen tiedostaa tehokkaan teollisen ruokajärjestelmämme varjopuolia. Näistä isoimpia lienevät maaperän kasvukunnon heikkenemisen ohella ruoan ravintoarvojen väheneminen ja tabun asemaan päätyneet torjunta-aine- ja kemikaalijäämät. Tutkimuksista nousee vahvoja epäilyjä lisääntyvien yleissairauksien yhteyksistä ”teollisesti” tuotetun ruoan ja pitkälle prosessoitujen elintarvikkeiden syömiseen.
Minusta ei ikinä tullut ruokafanaatikkoa. Ihmisen ei mielestäni tarvitse syödä pelkkää luomua ja kotipuutarhassakin saa helposti aikaiseksi roskaa. Uskon silti, että kotipuutarhassa huolellisesti ja luonnonmukaisesti kasvatettu tuore ruoka on ihmisen terveydelle hyväksi.
Terveen ja pitkän iän yhteys satokauden mukaiseen ruokailuun, tuoreeseen ruokaan ja oman lähialueen ruokakulttuuriin näkyy tutkimuksissa. Ihmisen keho ja siellä asuvat miljardit mikrobit haluavat ilmeisesti olla vuorovaikutuksessa lähiympäristönsä kanssa.
Kotipuutarha yhdistää ja haastaa
Kotipuutarha tuo perheen ja ystävät yhteen. Alusta saakka puutarhassamme ovat viihtyneet eri-ikäiset lapsemme, isovanhemmat ja ystävät. Sadon jakaminen on vuoden parhaita ajanjaksoja. Valkosipulista innostunut ystävä aloitti lainapihassa muutamalla kymmenellä kasvilla ja nyt syysistutusta yhteisellä kotipalstallamme odottaa jo 1.200 istukasta. Käsin rakkaudella kasvatettujen valkosipulien aromista on lähipiirissä tullut legenda.
Kotipuutarhurin arki ei aina ole hauskaa sekään. Työt ja perhe-elämä haittaavat harrastusta. Sää, jänikset, kirpat ja mystiset voimat verottavat kasvua. Hyvää satoa ei aina ehdi keräämään ja säilömään. Tärkeintä mielestäni on löytää oikea itselle sopiva mittakaava ja pysyä omassa vuosirytmissään. Onnistumisista pitää iloita ja epäonnistumisista oppia.
Kotipuutarhassa useimmat asiat tehdään kerran vuodessa. Monien eri kasvien, marjojen ja hedelmien istutusten, keräämisen ja säilömisen lukuisten työvaiheiden hiominen toimiviksi vie vuosikausia. Se voi lannistaa vasta-alkajan. Toisaalta se auttaa sitoutumaan paikkaan ja yhteisöön.
Kotitarvetuotanto suojaa yhteiskuntaa
Yritin joskus arvioida, paljonko me suomalaiset oikeastaan tuotamme ruokaa omissa puutarhoissa, metsästämme, kalastamme, keräämme ja säilömme. Tarkkaa tietoa oli vaikea saada, mutta jonkinlaisen käsityksen sain. Mittakaava ei ole merkityksetön, vaikka tällä hetkellä moni ostaakin kaupasta melkein kaiken.
Ajattelen, että kotipuutarhat ja niiden laajennukset metsissä ovat Suomen talouden ja kulttuurin hiljainen tukipilari. Ne ruokkivat meitä, pitävät järjen päässä ja jalat maassa. Puutarhat näyttävät uusille sukupolville, miten maailma toimii. Yhteenvetona voinemme todeta, että kannattaa jatkossakin opettaa uudet sukupolvet ensin kirjoittamaan kynällä ja kastelemaan tomaatintaimia ja vasta myöhemmin asentamaan sovelluksia.
ANTTI LUOMALA
Kirjoittaja on permakulttuurin harrastaja Sastamalan Karkusta.
