Matt. 21:28–32
Herra esitti seuraavan vertauksen: ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: ’Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.’ ’En minä halua’, poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni. Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: ’Menen kyllä, isä’, mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?” ”Edellinen”, he vastasivat. Jeesus sanoi: ”Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.”
Ortodoksisessa kirkossa tänä vuonna 2.8. luettava evankeliumiteksti puhuu yksinkertaisia sanoja pelastuksesta, siitä, mitä Kristus kristityiltä haluaa. Hän haluaa rakastamista ja uskoa.
Elämme vahvan polarisaation aikaa. Meihin iskostetaan ajatusta, jonka mukaan ihmiset jakautuvat ääripäihin, jotka eivät kykene yhteiseloon. Välillä näyttääkin siltä, että tällainen ajattelu tulee monien mielissä totuudeksi ihmisistä. Oikeassa olemisestamme käsin huudamme toisia ihmisiä pahoiksi ja syntisiksi, taistelemme varjoja vastaan, joita kutsumme ”toiseksi ääripääksi”. Yritämme toivottaa toisin ajattelevia (Tiedämmekö me, mitä he ajattelevat?) kadotukseen aivan kuin Jeesuksen ajan lainopettajat ja fariseukset, he, jotka olivat omasta mielestään oikeassa. Saatamme virittää päämme päälle omatekoisen sädekehän ”rakasta syntistä, mutta vihaa syntiä” -tyyppisillä mantroilla, mutta emme ole valmiita kohtaamaan tuota toista syntistä kasvoista kasvoihin. Ja näin Paholainen, Hajottaja, riemuitsee.
Ihmisten keskinäinen hajaannus on Paholaisen riemuvoitto, jota hän juhlii, kun erkaannumme toisistamme, kun emme halua ymmärtää toinen toisiamme. Synti on siinä, ettemme ole valmiita etsimään Jumalan toiseen ihmiseen Itsestään asettamaa kuvaa ja siinä, ettemme antaudu aitoon vuorovaikutukseen toisen ihmisen kanssa, vaan pakenemme opittujen fraasien taakse.
Kristuksen kirkossa teemme yhteistä matkaa kohti Taivasten valtakuntaa, mutta emme ole siellä vielä. Apostoli Paavalin kielikuvien mukaan olemme kristittyinä toinen toistemme osia, Kristuksen ruumiin jäseniä, joista kun yksi kärsii, koko ruumis kärsii.
Yhteinen matka onkin välillä aikamoista nilkuttamista, mutta Kristuksen ruumiissa pysyminen vie eteenpäin niin sitä, joka on tuomittu liberaaliksi kuin sitäkin, joka on tuomittu konservatiiviksi. Kristinuskon käsityksen mukaan jokainen on kuitenkin yhtä lailla syntinen, tahrattu ja turmeltunut Jumalan kuva, joka kaipaa osallisuutta rakkaudesta, joka on persoonien välistä aktiivista toimintaa, ei nimimerkkien tai puoluekantojen takaa huutelua. Vain suhteessa toinen toisiimme Jumalan kuva meissä, joka ei tahriudu vain ruumiillisista synneistä vaan yhtä lailla tuomitsemisesta ja ylenkatseesta, voi kirkastua.
Teemu Toivonen
Kirjoittaja on toijalalaislähtöinen ortodoksisen käytännöllisen teologian yliopisto-opettaja.
